Asuntomarkkinat natisevat saumoistaan. Aloittelevat yrittäjät ja nuoret pariskunnat ovat olleet vuosia jonotuslistoilla tai joutuvat asumaan pienissä asunnoissa. Koskettava esimerkki on 34-vuotias Wouter, joka on etsinyt tyttöystävänsä kanssa lähes kaksi vuotta turhaan sopivaa asuntoa ostettavaksi. Kerta toisensa jälkeen heidän unelmiensa talo vain lipsahtaa heidän käsistään tai hinta nousee yli heidän budjettinsa. Heidän mielialansa laskee.
Wouteria harmittaa erityisesti se, että monet vanhukset asuvat edelleen tilavissa omakotitaloissa, joissa on usein käyttämättömiä makuuhuoneita ja puutarha, jota ei juuri hoideta. Nuoret ihmiset puolestaan jäävät kylmilleen. Monien mielestä kontrasti talojen tyhjyyden ja niiden ulkopuolella olevien asuntojen etsintäluetteloiden tungoksen välillä on tuskallisen ilmeinen. Asuntomarkkinat näyttävät lukkiutuneilta, eikä nopeaa parannusta ole näköpiirissä.
Wouterin turhautuminen on laajalti jaettu. Monilla nuorilla perheillä ei ole varaa ostaa asuntoa, ja myös vuokraaminen on yhä vaikeampaa. Uusien asuntojen rakentaminen laahaa kysyntää jäljessä, ja olemassa olevia asuntoja ei juuri vapautu. Läpimeno pysähtyy, ja tällä on merkittäviä seurauksia useille sukupolville. Se johtaa tyytymättömyyteen ja kasvaviin sosiaalisiin jännitteisiin.
Wouterin mukaan ratkaisu on selvä: ikääntyneitä ihmisiä on kannustettava asumaan pienemmissä asunnoissa. Ei väkisin vaan kannustimien avulla. ”Miksi joku jatkaisi asumista viiden huoneen talossa, kun vain yhtä huonetta saatetaan käyttää?” hän ihmettelee. ”Nuoret perheet, jotka ovat nyt jumissa, voisivat hyödyntää tuon tilan paljon paremmin.”
Vaikka hän ymmärtää, että kodilla, jossa on saatettu kasvattaa lapsia tai asua vuosikymmeniä, on tunnearvoa, hän kannattaa realistista lähestymistapaa. Hänen mukaansa tilaa on tehtävä seuraavalle sukupolvelle. Kyse ei ole vain tilasta vaan myös yhteiskunnan sisäisestä solidaarisuudesta.
Hallituksella voi olla tässä ratkaiseva rooli. Ajatelkaa verohelpotusten tai tukien tarjoamista ikääntyneille ihmisille, jotka muuttavat pienempiin, elämänkestäviin asuntoihin. Näin saataisiin aikaan win-win-tilanne: enemmän asuntoja ensiasunnon ostajille ja turvallinen, viihtyisä asuinympäristö ikääntyneille. Lisäksi se antaisi rakennusalalle kipeästi kaivattua vauhtia.
Tällaisella politiikalla varmistetaan asuntomarkkinoiden liikkuvuus, mikä auttaa nuoria ja varmistaa myös käytettävissä olevan asuntotilan tehokkaamman käytön. Väestön ikääntymisen ei tarvitse olla ongelma, jos infrastruktuuri mukautetaan siihen. Elinikäinen uudisrakentaminen tarjoaa tulevaisuudennäkymiä sekä nuorille että vanhoille.
Vastarintaa on kuitenkin myös olemassa. Monille vanhuksille muutto tuntuu menetykseltä, irtautumiselta menneisyydestä. Tämä edellyttää ymmärrystä ja ohjausta. Kunnat voisivat tukea tätä muuttovalmentajilla tai räätälöidyllä muuttoavulla. Viestin pitäisi olla: kyse ei ole riistämisestä vaan oikeudenmukaisesta jakamisesta.
Wouter korostaa, että hänen vetoomuksensa ei ole vanhuksia vastaan vaan oikeudenmukaisen asuntojen jakamisen puolesta. “Ketään ei tarvitse häätää. Mutta jos emme muuta mitään, nuoret jäävät jumiin. Se ei ole kestämätön tilanne.” Hän toivoo laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa sukupolvet eivät taistele toisiaan vastaan vaan pikemminkin vahvistavat toisiaan.
Asuntokriisi vaatii rohkeita valintoja sekä poliittisilta päättäjiltä että kansalaisilta. Investoimalla kiertoon, uudisrakentamiseen ja älykkäisiin asumisratkaisuihin voimme palauttaa järjestelmän kellumaan. Tilaa on paljon – kunhan se jaetaan oikeudenmukaisesti. Sillä asumisen ei pitäisi olla taistelu vaan kaikkien perusoikeus.
Pallo on nyt poliitikoilla, kiinteistökehittäjillä ja kansalaisilla itsellään. Vain yhdessä nämä jumiutuneet markkinat saadaan jälleen liikkeelle. Asumisen tulevaisuus edellyttää yhteistyötä, solidaarisuutta ja älykästä politiikkaa. Mitä mieltä sinä olet: onko muutoksen aika vai pitäydytäänkö vanhassa?
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
