Aloitin lahjojen ostamisen lapsenlapsilleni, kun he olivat vielä pieniä, täynnä odotusta ja ihmetystä jokaisesta saamastaan paketista. Mutta vuosien mittaan jokin muuttui. Kiitollisuuden tunne näytti vähenevän yhä enemmän.
Innostuneet ilmeet vaihtuivat lähes välinpitämättömiin kasvoihin. En enää saanut sitä lämmintä hymyä tai innokasta halia kiitokseksi. Tuntui siltä kuin lahjojen antamisesta olisi tullut rutiini, jotain mitä minulta odotettiin, ilman todellista arvoa.
Viimeisten vuosien aikana huomasin, etteivät lahjat tuskin edes saaneet huomiota, saati sitten että niitä olisi arvostettu. Yritin tehdä kaikkeni löytääkseni jotain, mikä todella tekisi heidät onnellisiksi, mutta kuinka kovasti yritinkin, se ei näyttänyt koskaan olevan tarpeeksi hyvä. Heidän huoneensa ovat täynnä tavaroita, joita olen vuosien varrella antanut, usein koskemattomina, joskus jopa alkuperäispakkauksissaan. Kivulias näky, sillä minulle niillä lahjoilla oli arvoa, joka ylitti siihen käytetyn rahan määrän.
Lapsenlapseni kysyi kerran, miksi annan aina “vanhanaikaisia” asioita. Hän sanoi, että hän haluaisi mieluummin rahaa ostaakseen itse jotain. Se satutti, mutta jollain tavalla ymmärsin sen. Ajat muuttuvat, kuten lasten toiveetkin. Silti se satutti kuulla, että minun — huolella valitut — lahjani leimattiin vanhanaikaisiksi. Ikään kuin tapani antaa ei enää olisi tätä aikaa.
Eräänä päivänä päätin vain lopettaa. Ei enää lahjoja, ei enää viikkojen etsintää sen yhden täydellisen asian löytämiseksi, joka ehkä heitä miellyttäisi. Ajattelin, että he huomaisivat sen ja ehkä kysymyksiä nousisi, mutta mitään ei tullut. Yksikään lapsenlapsi ei kysynyt, miksi tänä kertana ei tullut pakettia. Vaikutti siltä, ettei se edes jäänyt heiltä huomaamatta, ja se särki sydäntäni hieman. Se sai minut tuntemaan, että en ollut kaivattu.
Tyttäreni otti asian puheeksi kanssani. Hän sanoi, että lapset olivat olleet yllättyneitä, mutta eivät olleet kysyneet häneltä mitään. Ehkä he vain hyväksyivät sen osana isoisää. Silti se jäi vaivaamaan. Kerroin hänelle, miltä minusta tuntui, että lahjani eivät kiinnostaneet heitä. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti ja sanoi, että lapsilla on nykyään niin paljon. He kasvavat tavaroiden yltäkylläisyydessä, eivätkä ehkä tiedä muuta kuin että kaikki on korvattavissa.
Tuntui vapauttavalta olla antamatta enää lahjoja. Se oli kuin tapa suojella itseäni pettymystä ja tunnetta vastaan, että en kuulunut heidän tavaroiden ja laitteiden täyttämään maailmaansa. Silti kaipaan sitä joskus. Antamisen hetkeä, sitä pientä toivetta, että ehkä he sittenkin arvostaisivat sitä. Mutta aika on opettanut minulle, että lahjoilla on arvoa vain, jos saaja todella niitä haluaa.
Päätin kohdistaa huomioni johonkin muuhun. Materiaalisten lahjojen sijaan päätin antaa lapsenlapsilleni jotain paljon arvokkaampaa: aikani ja huomioni. Me kävimme kävelyillä, kerroin tarinoita nuoruudestani ja kuuntelin heidän unelmiaan ja pelkojaan. Se oli kokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä tavaroiden kanssa, vaan kaikki tekeminen yhteyden kanssa.
Lapsilta näyttää arvostavan tämänkaltaisia hetkiä. On jotain erityistä yhdessä vietetystä ajasta ilman näyttöjen luomaa häiriötä tai lahjojen odotusta. Huomaan, että he avautuvat enemmän ja syntyy aito yhteys erillään ympäröivistä tavaroista. Tuntuu siltä, että annan vihdoin heille jotain, jolla on todellista arvoa, jotain, mitä he toivottavasti aina kantavat mukanaan.
Tietysti on hetkiä, jolloin epäilen, varsinkin kun näen muita isovanhempia suurten lahjojen kanssa. Joskus tuntuu siltä, että jään jostain paitsi, kuin veisin heiltä jotain. Mutta syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä on oikea valinta, heille ja minulle. En anna heille tavaroita, vaan muistoja ja hetkiä. Ja se on jotain, mikä ei mahdu laatikkoon.
Minulle se tuntuu voitolta maailmassa, joka pyörii aina vain enemmän ja kalliimman ympärillä. Annan heille palan itsestäni, jotain, mitä rahalla ei voi ostaa. Ehkä he muistelevat myöhemmin yhdessä vietettyjä hetkiä, keskusteluja, tarinoita. Tämä on perintö, joka haluan heille jättää. Ei tavaraa, vaan pala sydämestäni.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
