Mikä erityinen hetki: aivan ensimmäinen koulupäivä. 1980- ja 1990-luvuilla se tarkoitti reppua täynnä upouusia kyniä, eväsrasia tarroineen, ja tietenkin ‘apina, pähkinä, mies’ oppimista.
Mutta yksi tärkeimmistä oppitunneista, jotka lähes jokainen lapsi sai, oli kellon katsominen. Ei digitaalista, vaan analogista — suurilla ja pienillä viisareilla, varttia vaille ja kymmenen yli. Se, joka hallitsi tämän taidon, tunsi välittömästi olevansa hieman vanhempi ja viisaampi.
Nykyään elämme digitaalisessa murroksessa, jossa jo nuoret lapset saavat käyttöönsä älypuhelimia, tabletteja ja älykelloja.
Perinteinen seinäkello viisareineen on hitaasti mutta varmasti katoamassa heidän päivittäisestä kokemusmaailmastaan.
Aika on näkyvissä kaikkialla, mutta harvoin enää siinä tutussa pyöreässä muodossa, jossa numerot yhdestä kahteentoista.
Seurauksena on sukupolvi, joka kamppailee analogisen kellon lukemisen kanssa.
Se saattaa kuulostaa viattomalta, mutta todellisuudessa sillä on vakavia seurauksia. Useista raporteista käy ilmi, että monet lapset eivät enää tiedä, kuinka lukea tavallista kelloa.
Eikä siinä ole mitään ihmeellistä: kun kotona, koulussa ja matkalla näkee vain digitaalisia aikoja, tämän taidon oppimisen tai ylläpitämisen tarve katoaa.
Jopa alakouluissa, joissa edelleen kiinnitetään huomiota analogiseen kelloon, tieto pysyy usein pinnallisena harjoituksen puutteen vuoksi luokan ulkopuolella.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa tämä kehitys on jo johtanut konkreettisiin toimiin. Yhä useammat koulut valitsevat analogisten kellojen poistamisen luokkahuoneista.
Ne korvataan digitaalisilla, jotta oppilaat voivat keskittyä täysin kokeidensa sisältöön. Opettajat haluavat välttää sen, että kellotaitojen puute johtaisi tarpeettomaan stressiin tai väärinkäsityksiin kokeiden aikana.
Ymmärrettävä valinta, vaikka se onkin myös merkki ajan hengestä.
Malcolm Troben, Association of School and College Leaders (ASCL) johtajan, mukaan tämä muutos ei ole ylellisyys vaan välttämättömyys.
Haastattelussa The Telegraphille hän selittää, että oppilaiden on voitava keskittyä täysin ilman ajan hukkaa kellotaulun tulkitsemiseen.
Etenkin koetilanteissa sekunti on kallisarvoinen, ja ajan väärinymmärrys voi johtaa huonoihin suorituksiin.
Suuri kysymys on: pitäisikö meidän olla huolissamme tästä kehityksestä? Toisaalta se sopii täysin digitaaliseen yhteiskuntaan, jossa elämme.
Lapset oppivat erilaisia taitoja kuin ennen, kuten sovellusten käyttöä, online-oppimisympäristöjen hallintaa ja digitaalista viestintää.
Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että tärkeä yleinen tieto — perinteisen kellon lukeminen — katoaa hitaasti.
Ja kun tällaiset perustaidot katoavat, menetämme myös palan kulttuuriperintöä.
Silti sen ei tarvitse olla mustavalkoista. Olisi sääli kieltää analoginen kello kokonaan koulutuksesta. Juuri tämän oppimisvälineen avulla voidaan kehittää tilallinen havainnointikyky, ajan taju ja keskittymiskyky.
Ehkä on aika hybridistrategialle, jossa molemmat muodot ovat rinnakkain olemassa.
Anna lasten hallita sekä moderni että perinteinen tapa lukea aikaa. Ei nostalgian vaan käytännön ja opetuksellisten syiden vuoksi.
Maailma muuttuu nopeasti, ja koulutuksen on kehityttävä mukana.
Mutta jotkut taidot, kuinka pieniä ne ovatkin, ansaitsevat säilyttämisen. Viisareiden avulla kellon lukeminen on yksi näistä taidoista.
Se, joka sen osaa, ymmärtää aikaa — kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Jaa mielipiteesi tästä aiheesta Facebook-sivullamme.
Pitäisikö meidän säilyttää analoginen kello, vai onko aika hyvästellä se?
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
