Ihmiselämä on täynnä tarinoita, mutta jotkut niistä koskettavat niin syvästi, että ne saavat kokonaisen yhteiskunnan liikkeelle. Tällainen tapaus on juuri nyt Brysselissä: 93-vuotiaan Huguetten koskettava kertomus, joka on asunut samassa talossa 52 vuotta ja joutuu yhtäkkiä kadulle.
Hänen tilanteensa symboloi kasvavaa ongelmaa Belgiassa: iäkkäiden ihmisten haavoittuvuutta vuokramarkkinoilla. Huguetten on jätettävä tuttu elämänsä taakseen ja aloitettava alusta. Hänen iässään tämä ei tunnu uudelta alulta vaan äkilliseltä lopulta.
Brysselin asunto, jossa Huguette asui, oli enemmän kuin katto hänen päänsä päällä. Se oli koti täynnä muistoja, jotka olivat syntyneet vuosien rakkauden, menetyksen ja rutiininomaisuuden myötä.
Hän näki naapurisukupolvien lähtevän, kasvatti siellä lapsensa ja hyvästeli miehensä. Talon jokainen nurkka huokui hänen elämäntarinaansa. Ajatus uudesta alusta on siis musertava ja koskettava. Kaikki tuttu viedään häneltä pois yksinkertaisella irtisanomisella.
Häädön syy on yhtä hyytävä kuin byrokraattinenkin: omistajalla on muita suunnitelmia kiinteistön suhteen. Vaikka päätös on juridisesti järkevä, siitä puuttuu empatia ja moraalinen järki.
Mitään vaihtoehtoista ratkaisua ei tarjottu, ei apua, ei ohjausta. Huguetten tytär ihmettelee, mihin inhimillinen puoli on kadonnut. Onko todella hyväksyttävää, että lähes satavuotias ihminen voi päätyä kadulle, koska voitto on tärkeämpää kuin ihmisyys?
Julkinen mielipide ei ole tapauksesta tyystin innostunut. Sosiaalisessa mediassa tuhannet ihmiset jakavat närkästyksensä. Myös poliitikot reagoivat tyrmistyneinä. Paikallisneuvostot ja vanhusjärjestöt vaativat vuokrauudistusta, jossa iäkkäitä vuokralaisia suojellaan paremmin.
Vaikka Huguetten tarina vaikuttaa poikkeukselliselta, se ei valitettavasti ole sitä. Yhä useammat vanhukset menettävät kotinsa vuokrien nousun tai saneeraushankkeiden vuoksi. Ja yhä useammin he kohtaavat kylmän yhteiskunnan, jossa heidän oikeutensa on turvattu riittämättömästi.
Toistaiseksi Huguette asuu sukulaisten luona, mutta epävarmuus kalvaa häntä edelleen. Hän ei halua mennä vanhainkotiin. Hän on yhä selväjärkinen, elää itsenäisesti eikä halua luopua itsemääräämisoikeudestaan.
Mutta todellisuus on karu: ilman rakenteellista apua hän ei pääse mihinkään. Hänen tarinansa herättää kysymyksen siitä, onko yhteiskuntamme riittävästi valmistautunut väestön ikääntymiseen. Elämme pidempään, mutta olemmeko myös valmiita huolehtimaan toisistamme, kun ajat ovat vaikeat?
Huguetten perhe toivoo, että tämä tilanne saa aikaan muutoksen. Ei vain hänen, vaan myös tuhansien muiden ikääntyneiden ihmisten puolesta, jotka käyvät hiljaisesti läpi samaa asiaa.
Sillä kukaan ei ansaitse joutua taistelemaan asuinpaikasta 93-vuotiaana. Se on vastakkainasetteleva herätyssoitto: miten kohtelemme ihmisiä, jotka auttoivat rakentamaan maamme? Ja miten varmistamme, että he voivat elää vanhuutensa arvokkaasti, rauhassa ja turvallisesti?
Tällainen tarina ansaitsee enemmän kuin sääliä. Se ansaitsee toimintaa. Lainsäädäntöä, joka suojelee vanhuksia. Vuokrasopimukset, joissa on enemmän turvaa. Sosiaalisia turvaverkkoja, jotka eivät ole olemassa vain paperilla. Ja ennen kaikkea: kollektiivista moraalista ymmärrystä siitä, että joitakin asioita ei pitäisi tapahtua. Kenenkään 93-vuotiaan naisen ei pitäisi enää muuttaa pois. Ei ainakaan pakon edessä. Ei ainakaan ilman vaihtoehtoa.
Yhteiskunnan on korkea aika lähettää selkeä viesti. Vanhusten suojelun ei pitäisi olla poliittinen keskustelu vaan moraalinen velvollisuus. Huguetten tarina olkoon alku oikeudenmukaisemmalle ja inhimillisemmälle vuokrapolitiikalle. Jaa tämä tarina, puhu siitä ja vaadi muutosta. Kommentoi Facebookissa ja kerro meille, miten yhteiskunta voisi mielestäsi toimia paremmin.
