Ollaanpa rehellisiä: jos paras ystäväsi pyytää sinua olemaan seremoniamestari häissään, sanot kyllä. Eikö niin? No, yleensä kyllä. Mutta entä jos olet jo vuosia pitänyt tuota ystävää hieman kontrolloivana… ja nyt se on muuttunut eräänlaiseksi bridezilla-käytökseksi, josta haluaisit hiljaa paeta?
Olen Willeke, 28-vuotias, ja vatsassani on solmu. Paras ystäväni Juliette on menossa naimisiin. Todella ihanaa hänelle, älä käsitä väärin. Hän säteilee, hänen sulhasensa on kultainen, ja toivon hänelle kaikkea parasta. Mutta viime viikolla sain sen kuuluisan viestin: “Rakas Wil, olisi todella mahtavaa, jos olisit seremoniamestarini. Kukaan muu ei voi tehdä tätä niin hyvin kuin sinä!”
Tunsin heti paineen. Sydämeni sanoi: “Ei, tätä sinun ei pitäisi tehdä.” Mutta peukaloni kirjoittivat tottumuksesta: “Tietysti kultaseni, mikä kunnia!” Ja nyt olen siinä.
Juliette ja minä tunnemme toisemme jo lukiosta asti. Olemme niitä tyttöjä, jotka täydentävät toistensa lauseet, ja katse riittää. Mutta rehellisesti sanottuna: Juliette on jo vuosia ollut henkilö, joka haluaa pitää kaiken hallinnassa. Jopa tyttöjen viikonloppujemme aikana hän tekee käsikirjoituksia ja värikoodattuja pakkauslistoja. Kun hän ei ollut vielä edes kihloissa, hänellä oli jo moodboardeja tulevista häistään Pinterestissä, teemoista, kukkalajeista ja ruokalistoista lähtien.
Aina pidin sitä jollain tavalla hauskana. Tarkoitan, jokainen tyylillään, eikö? Mutta nyt kun asiat ovat konkretisoitumassa, se menee todella liian pitkälle. Ensimmäisellä viikolla hänen kihlauksensa jälkeen sain jo kolme kutsua Zoom-kokouksiin: sijainnista, pukeutumiskoodista ja ensimmäisestä tanssista. Kun kysyin, haluaisiko hän vielä nauttia kihlauksestaan, sain syvän huokauksen ja kommentin: “Wil, olen miettinyt tätä niin pitkään. Jos en hoida tätä nyt, se karkaa käsistä.”
Ja nyt tämä seremoniamestarin rooli. En ole vielä uskaltanut kertoa hänelle, että en oikeastaan halua sitä. Sillä miten sen teet? Miten sanot jollekin, joka on sinulle niin rakas: “En halua tätä”? Pelkään, että hän ottaa sen henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ikään kuin en tukisi häntä tai hänen suurta päiväänsä ei olisi minulle tärkeää.
Mutta ei se ole sitä. Tiedän vain, että tämä on hänen projektinsa. Kaikki on tehtävä hänen tavallaan. Hän haluaa itse päättää, milloin kakku leikataan, kuinka monta sekuntia musiikki saa soida ennen tahdon-vaihtoa, ja minkä värisiä kyniä vieraskirjapöydässä on oltava. Kyllä, jopa siitä hänellä on mielipide.
Tiedän myös, että jos en sano sitä nyt, päädyn painajaisiin. Että käytän päiviä käsikirjoitusten, toimitusaikataulujen ja riitojen parissa kukka-asentajan kanssa, koska ruusut eivät ole aivan oikean sävyisiä. Ja sen sijaan, että juhlisit hänen päiväänsä, juoksen huoneen läpi päänsärkyisenä ja stressaantuneena.
En halua olla ystävä, joka perääntyy viime hetkellä. Mutta en myöskään halua olla ystävä, joka tuntee itsensä viikkokausia loppuunpalaneeksi eikä ole enää oma itsensä. Ja jollain tavalla tunnen: jos en nyt pidä puoliani, vaarannan ystävyytemme. Koska kuinka hyvin tahansa sen tarkoitat, kukaan ei ole mukavaa seuraa, jos tuntee olevansa vangittuna rooliin, jota ei halua näytellä.
Ehkä minun pitäisi vain sanoa se. Ehkä minun pitäisi olla vain rehellinen. “Juul, rakastan sinua ja haluan tukea sinua, mutta seremoniamestarina oleminen on minulle liikaa.” Ehkä hän ymmärtää. Ei ehkä heti, mutta toivottavasti lopulta kyllä.
Sillä todellinen ystävyys ei tarkoita kaikkeen kyllä sanomista. Se tarkoittaa myös rajojen asettamista. Ja luottamista siihen, että se ei siitä rikkoudu. Toivon, että uskallan pian ilmaista tämän. Siihen asti katson puhelintani, hänen nimensä näkyy ruudulla… enkä uskalla vieläkään soittaa.
Mutta tiedän: se keskustelu on käytävä. Ja tiedän myös, että jos kyseessä on todellinen ystävyys, se kestää pienen ripauksen rehellisyyttä. Mitä minun pitäisi tehdä nyt? Onko sinulla neuvoja Willekelle? Anna se tietää kommentoimalla Facebook-julkaisun alla!
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
