Joskus onni on vain sekunnin päässä. Ja joskus… se lentää kirjaimellisesti taivaalle. Kuvittele: olet pieni tyttö. Olet jossain hauskan päivän vietossa vanhempiesi kanssa. Äiti yllättää sinut kauniilla ilmapallolla. Sellaisella, josta silmäsi alkavat heti kimaltaa. Pidät siitä tiukasti kiinni, koska äiti sanoi vielä: “Ole varovainen, pidä siitä hyvästi kiinni, eikö niin?”
Mutta sinä olet pieni. Ja mielessäsi olet ehkä jollain toisella planeetalla. Tai et vain hetkellisesti kiinnitä huomiota. Ja sitten, ennen kuin huomaatkaan, naru lipsahtaa käsistäsi.
Siinä se menee.
Ilmapallo leijuu pois, yhä korkeammalle, kunnes siitä tulee vain piste taivaalla. Ja yhtäkkiä ymmärrät: se ei enää palaa.
Tuo hetki. Ne muutamat sekunnit, kun aivosi rekisteröivät, että olet menettänyt jotain hyvin rakasta. Juuri sen näet tapahtuvan tälle tytölle. Hänen ilmeensä muuttuu iloisesta epäuskoiseksi, ja sen jälkeen: täydellinen hämmennys.
Kyyneleet tulevat välittömästi. Ei vain pieni nyyhkytys, vaan oikeita, syviä lapsen kyyneleitä. Sellaista, jota aikuisenakin tunnistat, vaikka olet jo kauan sitten unohtanut, milloin viimeksi itkit ilmapallon takia.
Ja kyllä, meidän on myönnettävä: jollain tapaa se on myös liikuttavaa. Puhdas tunne, aito suru — se koskettaa melkein yhtä paljon kuin se saa sinut nauramaan.
Sillä kyllä, myös niin käy. Kaikki, joilla on koskaan ollut lapsia tai jotka työskentelevät lasten kanssa, tietävät, että tällaiset tilanteet ovat väistämättömiä. Se on melkeinpä universaali kasvatushetki. Haluat lohduttaa, mutta sinun on myös kovasti hillittävä naurusi.
Internet reagoi juuri kuten odotat. Ihmiset tuntevat myötätuntoa, nauravat mukana ja muistavat oman ilmapallohetkensä. Vastauksia suorastaan tulvii vanhempien anekdooteista, jotka ovat kokeneet saman. “Minun tyttärelläni oli juuri tämä viime kuussa yksisarvisilmapallon kanssa.” Tai: “Poikani päästi Spiderman-ilmapallonsa irti tivolissa ja meidän piti heti mennä kotiin.”
Myönnettäköön: se on jollain tapaa myös tragikoomista. Tuo yksi ilmapallo, tuo päivän pieni yksityiskohta, oli hänelle kaikkein tärkein. Ja nyt se on poissa.
Kuvia on nyt jaettu tuhansia kertoja. Ei siksi, että tyttöä pilkattaisiin — päinvastoin. Vaan siksi, että se on niin tunnistettavaa. Kaikki tietävät, miltä tuntuu olla se lapsi, joka menettää jotain, mitä rakastaa. Vaikka se olisikin vain ilmapallo.
Joten kyllä, nauroimme. Mutta tunsimme myös vähän. Ja juuri siksi tällaiset videot jäävät mieleen. Sillä tuon lapsellisen surun hetken takana on tunne, jonka kaikki ymmärtävät.
Katso video täältä:
Ja ollaanpa rehellisiä: jos et löytänyt sitä vähän huvittavana, valehtelet todennäköisesti hieman itsellesi.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
