Olen 39-vuotias nainen ja olen ollut lähes 9 vuotta naimisissa mieheni, 36-vuotiaan kanssa. Alusta saakka oli selvää, että hän epäili lasten hankintaa. Olen aina sanonut hänelle, että lääketieteellisistä syistä ja vaikean menneisyyteni vuoksi en voi saada omia lapsia. Annoin hänelle mahdollisuuden jättää minut ennen kuin kiinnyimme liikaa. Hän päätti jäädä minun kanssani, vaikka sanoikin, ettei halunnut lapsia. Keskustelussamme kerroin hänelle haluavani joskus adoptoida vanhempia lapsia. Hän reagoi kielteisesti eikä halunnut puhua asiasta enempää.
Kaksi vuotta sitten tapasin 20-vuotiaan nuoren naisen, joka kärsi vakavasta masennuksesta ja kehodysforiasta sukupuolenvaihdoksensa vuoksi. Hänellä ei ollut tukea ja hän oli käytännössä yksin vieraassa maassa. Autoin häntä kaikessa paperityössä ja hankin hänelle uusia vaatteita, jotta hän voisi elää tyttönä.
Kun hän halusi tehdä itsemurhan rasistisen ja transfobisen isänsä vuoksi, otimme hänet kotiimme. Vietin monta yötä hänen kanssaan ensiavussa yliannostuksen tai vakavan itsensä vahingoittamisen jälkeen. Kehitimme mahtavan suhteen, joka tuntui enemmän äiti-tytär -suhteelta. Hän alkoi auttaa perhettäni ja minua kaikessa, ja kaikki rakastavat häntä.
Hänen äitinsä on kuollut ja isänsä on sydämetön, joten äitini ehdotti, että adoptoisimme hänet, jotta hänellä olisi vielä yksi lapsenlapsi. Tämä ajatus viehätti minua suuresti, sillä on aina ollut unelmani adoptoida. Mieheni ei kuitenkaan reagoinut yhtään hyvin.
Hän vastustaa aina muutoksia. Kun halusin uuden kodin seksuaalisen häirinnän vuoksi erään naapurin taholta, hän kieltäytyi, koska se pidentäisi hänen työmatkaansa. Kun työni mursi minut henkisesti ja pyysin muuttoa, hän sanoi taas ei.
Haluan adoptoida tämän mahtavan naisen, opastaa häntä sukupuolenvaihdosprosessissa ja näyttää, että rakastava perhe on olemassa. Adoptiosta tulisi heikko adoptio, hän olisi vain minun tyttäreni eikä perisi mitään minun tai hänen perheeltään. Voisin kuitenkin tehdä päätöksiä hänen puolestaan ja olisin lain mukaan velvollinen huolehtimaan hänestä.
Kun hän huusi minulle, ettei koskaan hyväksyisi adoptiota, jotain minussa särkyi. Sanoin, että jos hän vie minulta tämän elinikäisen toiveen, eroan hänestä. Hän on vihainen, koska hänestä näyttää, että hän on minulle vähemmän tärkeä kuin hän. Ja kyllä, se on totta, koska kaikki ympärilläni välittävät minusta, auttavat minua ja tekevät asioita kanssani, joita hän ei halua tehdä.
Olenko kohtuuton, kun sanoin hänelle, että eroan, jotta voin adoptoida ‘tyttäreni’? Tiedän, että se on merkittävä päätös, mutta en voi enää jättää omia toiveitani ja tarpeitani huomiotta. Mitä sinä tekisit minun tilanteessani? Jaa ajatuksesi ja kokemuksesi alla. Ehkä sinun näkemyksesi auttaa minua selviytymään tämän vaikean ajan läpi.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!