En olisi koskaan uskonut, että päätyisin tällaiseen tilanteeseen. Kun menin naimisiin Anneliesin kanssa, olin vakuuttunut siitä, että vanhenisimme yhdessä. Mutta jossain matkan varrella alkoi epäilys kalvaa. Ei välttämättä rakkauteni häntä kohtaan, vaan avioliittomme varmuus. Joten kyllä, päätin avata salaisen säästötilin. Tilin, josta hän ei tiedä, siltä varalta että… siltä varalta että kaikki menee pieleen.
Tunnen siitä syyllisyyttä, sitä ei voi kiistää. Olemme aina puhuneet avoimesti taloudestamme, säästäneet yhdessä lomia, talomme remonttia sekä toivottavasti joskus lastemme tulevaisuutta varten. Mutta syvällä sisälläni oli aina se epävarmuuden tunne. Ei siksi, että hän olisi antanut minulle syyn olla luottamatta häneen, vaan siksi, että uskon elämän olevan arvaamatonta. Ehkä se johtuu omista vanhemmistani, jotka kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen yhtäkkiä erosivat ja joutuivat välittömästi taloudelliseen kaaokseen.
Se alkoi pienillä summilla, muutama kymppi kuukaudessa, jonka otin palkastani ja laitoin erilliselle tilille, joka oli vain minun nimissäni. Se tuntui turvalliselta, eräänlaiselta turvaverkolta. Jonkin ajan kuluttua siitä tuli automaattista. Luulen, että tilillä on nyt joitain tuhansia euroja. Se ei ole tarpeeksi uuden elämän aloittamiseen, mutta se on jotain. Jotain, mikä antaa minulle rauhan, kun makaan yöllä sängyssä miettien, mitä tulevaisuus voi tuoda.
Annelies ei tiedä mitään. Hän luottaa minuun täysin, ja se tekee tästä ehkä vieläkin kivuliaampaa. Kun katsomme yhdessä yhteistä pankkitiliämme, hän vitsailee siitä, kuinka hyvissä kantimissa olemme ja että voimme joskus ostaa toisen talon viikonloppuretkiä varten. Ja minä nauran mukana, vaikka tunnen itseni petturiksi.
Sillä miten tällaisen selittäisi? Miten kertoa jollekin, jota rakastat, että sinulla on olemassa pakosuunnitelma skenaariolle, jonka toivottavasti ei koskaan tarvitse toteutua?
Joskus mietin, olenko mennyt liian pitkälle. Onko se ylipäänsä enää eettistä, mitä teen? Olisiko se vähemmän paha, jos kertoisin hänelle? Kuvittelen hänen reaktionsa. Pettymyksen, ehkä jopa vihan, koska ilmeisesti epäilen yhteistä tulevaisuuttamme. Ja silti tuo pieni ääni päässäni sanoo, että olen toiminut oikein, että ei koskaan voi olla sataprosenttisen varma siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että teen sen hänen vuokseen, meidän molempien vuoksi. Sillä mitä jos suhteemme joskus hajoaa ja olemme molemmat tyhjin käsin? Silloin minulla on ainakin jotain, mistä pitää kiinni. Mutta tiedän, että se on valhe, tekosyy rauhoittaa omaatuntoani.
Olen tehnyt tämän päätöksen itseni vuoksi, koska pelkään. Pelkään olla riippuvainen, pelkään menettäväni kaiken, jos asiat menevät pieleen. Joitakin päiviä mietin tilin lopettamista, kaiken siirtämistä yhteiselle säästötilillemme ja rehellistä tunnustusta siitä, mitä olen tehnyt.
Mutta jokin pidättelee minua, enkä tiedä, onko se pelko vai halu siihen viimeiseen varmuuteen. Ehkä kerron sen hänelle joskus, kun aika on oikea. Ehkä huomaan, että se ei koskaan ollut tarpeellista ja että avioliittomme on vahvempi kuin epäilyni. Siihen asti tili pysyy olemassa, salaisena suunnitelmana B.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!