Marie on 68 ja ollut yhdessä Hugon kanssa yli viisikymmentä vuotta. Elämä kokonaisuudessaan, siltä se tuntuu. Mutta onko se edelleen mukavaa elämää? Sitä hän miettii yhä useammin. Hugo ei ole se mies, jonka kanssa hän ajatteli vanhenevansa. Hän on tullut kovemmaksi, kiukkuisemmaksi, joskus suorastaan epäystävälliseksi. Ja silti hän ei lähde.
Avioliitto täynnä tapoja
“Olimme vielä nuoria, kun tapasimme,” kertoo Marie. “Olin kahdeksantoista, hän kolme vuotta vanhempi. Menimme naimisiin, kun olin 21. En silloin tiennyt paremmin. Hugolla oli vahva tahto, hän saattoi olla dominoiva, mutta hän huolehti minusta hyvin. Hänellä oli vakaa työ, hän ei koskaan unohtanut syntymäpäivääni ja ei koskaan antanut minun epäillä hänen uskollisuuttaan. Eikö se ole mitä etsit miehestä?”
Vuosiin heidän elämänsä toimi hyvin. Oli kiireisiä päiviä töissä, lasten kanssa ja sosiaalisia velvoitteita. “Elimme rinnakkain, mutta se oli ihan ok. Hän teki omia asioitaan, minä tein omiani. Riitelimme joskus, mutta se sujui.”
Nyt kaikki on toisin. Lapset ovat olleet poissa kotoa jo vuosia, Hugo on eläkkeellä, ja Mariella on oma rutiininsa. Mutta Hugo? Hän ei näytä tietävän, mitä tehdä itsensä kanssa. “Hän valittaa, tiuskii ja voi olla joskus päivätolkulla mykkä. En usein edes tiedä miksi. Jos teen jotain väärin – tai hänen mielestään väärin – hän tekee sen selväksi. Olen siitä väsynyt.”
Pelko olla yksin
Silti Marie ei lähde. Ajatus vanheta yksin pelottaa häntä. “Ystäväni sanovat, että minulla on vielä koko elämä edessäni. Mutta näen sen toisin. Haluanko oikeasti pienen asunnon jossain yksin? Talo, jossa asumme, on suuri ja mukava, minulla on täällä muistoni, tavarani. Ehkä olen hieman materialistinen, mutta mukavuus on myös tärkeää.”
Lisäksi hän toivoo yhä muutosta. “Kuka tietää, ehkä hänestä tulee taas mukavampi. Ehkä se on vaihe. Ehkä jos annan hänen olla enemmän rauhassa, hän ei ole niin pahassa tuulessa.”
Pidättäytyen tutuissa asioissa
Marien lapset eivät ymmärrä hänen valintaansa. He sanovat, että hän ansaitsee parempaa, että hänen pitäisi vaatia kunnioitusta. Mutta Marie ei voi kuvitella toisenlaista elämää. “Tunnen tämän elämän. Tiedän, mitä minulla on. Uuden epävarmuus on paljon pelottavampaa kuin jäämisen epämukavuus.”
Joten hän jää. Toivoen, että Hugo pehmenee. Toivoen, että terävät särmät katoavat. Ja ehkä, ehkä jos hän odottaa tarpeeksi kauan, hänestä tulee jälleen se mies, jonka kanssa hän aikoi vanheta.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
