“Älä viitsi olla niin lapsellinen,” sanoo Jeroen, kun viisivuotias poikamme Mees katsoo minua kyynelsilmin. Hän oli juuri kaatanut tornin palikoista ja oli silminnähden pettynyt. “Pojat eivät itke sellaisesta pikkuasiasta,” lisää Jeroen ikään kuin se olisi universaali sääntö. Tunnen lihasteni jännittyvän.
Huokaisen, mutta nieleen sanani. Tämä tapahtuu useammin kuin tahtoisin. Jeroenille itkeminen vaikuttaa olevan jotain, joka kuuluu vain suuriin ongelmiin, kun taas minä haluan, että Mees oppii, että tunteiden saa olla läsnä. “Mitä väliä sillä on, jos hän on hetken surullinen?” kysyn varovasti.
Jeroen kohauttaa olkapäitään ja sanoo: “Koska muuten hän ei koskaan opi olemaan vahva. Elämä ei ole aina helppoa.”
Törmäyskurssilla
Olemme käyneet tämän keskustelun jo aikaisemmin. Minulle on tärkeää, että Mees tuntee, että hän saa olla oma itsensä, mukaan lukien hänen kyyneleensä. Jeroen ajattelee toisin. Hänet on kasvatettu ajattelemaan, että tunteiden näyttäminen on heikkoutta, erityisesti pojille. “Voit itkeä, jos sinulla on oikeaa kipua,” hän sanoo usein, “mutta ei jokaisesta pikkuseikasta.”
Ymmärrän tavallaan, mistä hän tulee. Hänen isänsä sanoi hänelle luultavasti samaa aikanaan. Silti se ei tunnu minusta oikealta. Viimeinen asia, mitä tahdon, on että Mees häpeää joskus itkemistä.
Pieni askel eteenpäin
Sinä iltana, kun Mees on sängyssä, yritän jälleen ottaa aiheen esille. “Tiedätkö,” aloitan, “mielestäni olisi hyvä, jos näyttäisimme Meesille, että surullisuus on ok. Se ei tarkoita, että hän on heikko, vaan että hän uskaltaa tuntea.”
Jeroen katsoo minua, selvästi vakuuttumattomana. “Mutta entä jos hän jää itkemään kaikesta? Miten sitten opettaa hänelle, mikä on todella tärkeää?”
Hymyilen hieman. “Ehkä selittämällä, ettei kaikki ole itkemisen arvoista, antamatta hänelle tunnetta, että itkeminen on väärin.”
Hän ajattelee hetken ja nyökkää sitten hitaasti. “Okei, ehkä sinulla on pointti. Mutta minun on silti vaikea nähdä se.”
Pieniä voittoja
Seuraavana päivänä Mees puhkeaa taas kyyneliin. Tällä kertaa siksi, että hänen lempipehmolelu ei saanut tulla kouluun. Odotan, kiinnostuneena Jeroenin reaktiosta. Hämmästyksekseni hän kumartuu Meesin puoleen ja sanoo rauhallisesti: “Ymmärrän, että se ei ole kivaa, mutta voit nähdä pehmolelusi taas myöhemmin.”
Mees niiskuttaa vielä vähän, mutta tuntuu lohdutetun Jeroenin sanoista. Hymyilen Jeroenille. Se on ehkä pieni askel, mutta tärkeä. Ehkä, aivan ehkä, voin näyttää hänelle, että jopa ‘isot pojat’ saavat itkeä.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
