En ole henkilö, joka hakee riitaa, enkä ole koskaan ollutkaan. Pidän rauhasta ja haluan elää hyvässä sovussa naapureideni kanssa. Mutta nyt minulla on ongelma, jota en voi yksinkertaisesti sivuuttaa. Viikkojen ajan olen katsellut, kun naapurini salaa heittää roskansa minun roskikseeni, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä asialle. Joka kerta, kun saan hänet kiinni, haluaisin sanoa asiasta, mutta en uskalla. Pelkään, että se johtaa konfliktiin, ja haluan välttää sitä hinnalla millä hyvänsä.
Kaikki alkoi muutama kuukausi sitten. Olen asunut samalla kadulla yli kolmekymmentä vuotta, rauhallisessa naapurustossa Leeuwardenissa, missä kaikki tervehtivät toisiaan ja vaihtavat kuulumisia kohdatessaan. Naapurini Marleen muutti tänne muutama vuosi sitten. Hän on ystävällinen, vilkutamme aina toisillemme, kun näemme toisemme, ja luulin, että tulisimme toimeen hyvin. Mutta eräänä aamuna näin yhtäkkiä, että roskikseni, joka normaalisti pitäisi olla vain puoliksi täynnä, oli aivan täynnä ylimääräisiä roskapusseja.
Aluksi ajattelin, että se oli virhe, että ehkä joku muu naapuri oli sekoittanut roskiksensa. Mutta sitten näin hänet eräänä iltana, pian auringonlaskun jälkeen, hiippailemassa roskapussin kanssa ajotielle ja nopeasti heittämässä pussin roskikseeni. Jäin jähmettyneenä seisomaan verhojen taakse, enkä voinut uskoa, että hän todella teki niin. Miksi hän tekisi niin? Miksi hän ei käyttänyt omaa roskistaan? Olin aikeissa mennä ulos ja sanoa asiasta, mutta jokin pidätteli minua.
Olen aina pelännyt ristiriitoja. En pidä riitelystä enkä halua ongelmia naapurien kanssa. Mitä jos hän suuttuu? Entä jos se pilaa kadun ilmapiirin? Päätin siis olla sanomatta mitään. Mutta siitä lähtien olen nähnyt sen yhä uudelleen. Joka viikko, juuri ennen roskakuskin tuloa, hän hiipii roskikselleni uuden pussin kanssa. Ja joka kerta kun näen sen, tunnen sen solmun vatsassani, epäoikeudenmukaisuuden tunteen, mutta myös pelon, että jos sanoisin jotain.
Olen yrittänyt oikeuttaa sen itselleni. “No, mitä se haittaa,” ajattelen sitten. “Hänellä on varmasti vaikeaa, ehkä se ei mahdu hänen omaan roskikseensa.” Mutta viime aikoina olen huomannut, että se häiritsee minua yhä enemmän. Roskikseni on usein niin täysi, että en voi laittaa omia roskapussejani sinne, ja se ei tunnu reilulta. Miksi minun pitäisi maksaa hänen roskiensa tyhjentämisestä? Ja miksi hän ei voi vain kysyä, voiko hän käyttää roskistani, sen sijaan että tekee sen salaa?
Joskus mietin, tietääkö hän että tiedän sen, vai arvaako hän vain, että en sano mitään. Ehkä hän tietää, että en pidä konflikteista, että mieluummin annan kävellä ylitseni kuin etsin tappelua. Ja ehkä hän on oikeassa, koska tähän mennessä olen pitänyt suuni kiinni. Usein hän vilkuttaa ystävällisesti minulle, kun hän ajaa ajotielle, ja minä vilkutan takaisin, vaikka tiedän mitä hän tekee roskikseni kanssa.
Olen puhunut siitä tyttärelleni, joka sanoi, että minun pitäisi puhua hänelle heti. “Äiti, sinun täytyy pitää puoliasi,” hän sanoi. “Et voi vain antaa kävellä ylitsesi.” Ja hän on oikeassa, tiedän senkin. Mutta joka kerta, kun olen päättänyt sanoa jotain, jähmetyn jälleen. Pelkään, että pilaan sen, että ilmaisen asian väärin, että pian minulla on naapuri, joka on vihainen ja jota en uskalla enää kohdata.
Roskikset jatkavat tuloaan, ja minä pysyn hiljaa. Tuntuu kuin olisin vangittu oikeudentuntoni ja pelkoni välissä siitä, mitä voi tapahtua, jos sanon jotain. Ehkä jonain päivänä löydän rohkeuden sanoa siitä, mutta toistaiseksi pysyn hiljaa. Sillä kaiken huolimatta haluan ylläpitää rauhaa, kuinka vaikeaa se joskus onkin.
Mitä sinä tekisit Margrietin asemassa? Sanoisitko asiasta, vai yrittäisitkö säilyttää rauhan? Jaa mielipiteesi Facebook-sivullamme ja keskustele muiden kanssa tästä dilemmasta!
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
