Joskus kaipaan niin takaisin 90-luvulle. Kun ajattelen sitä aikaa, tunnen eräänlaista lämpöä, jota kaipaan usein nykyään. Se ei ollut vain muoti – ne leveät farkut ja kirkkaat värit – tai musiikki, kuten Nirvana tai Spice Girls, mikä teki ilmapiiristä niin erilaisen. Se oli tapa, jolla ihmiset kohtelivat toisiaan. Yksinkertaisuus ja ystävällisyys, jota nykyään on usein vaikea löytää.
Kun olin nuori, oli aivan normaalia sanoa vain “hei” ihmisille kadulla, vaikka ette tunteneet toisiaan. Se tuntui siltä, että olimme kaikki hieman enemmän yhteydessä toisiimme. Toisille annettiin kunnioitusta, ilman että se tuntui pakotetulta.
Muistan, kuinka kaikki tuntuivat olevan hieman tietoisempia ympärillään olevista ihmisistä. Jos olit julkisessa liikenteessä ja sisään tuli vanhempi henkilö, nousit automaattisesti ylös. Kukaan ei tarvinnut pyytää sitä; teit sen vain. Nykyään huomaan ihmisten olevan syvällä puhelimissaan bussissa, ikään kuin kukaan muu ei olisi olemassa heidän ympärillään.
90-luvulla oli myös eräänlainen rento ilmapiiri, jota kaipaan. Ei ollut kiirettä olla jatkuvasti tavoitettavissa, ei loputonta viestien ja ilmoitusten virtaa, joka vaatisi huomiotasi.
Olimme vain… läsnä. Kun sovit tapaamisen jonkun kanssa, olit oikeasti yhdessä, et puoliksi keskustelussa ja puoliksi puhelimellasi. Keskustelut olivat aitoja, täynnä huomiota toiselle. Kaikki tuntuu nyt joskus kadotetulta taiteelta.
Ja sitten tietenkin musiikki. Nykyään voin hakea minkä tahansa kappaleen sekunneissa, mutta silloin todella näit vaivaa musiikista. Sinulla oli kasettisi tai CD:si, joita soitit yhä uudelleen ja uudelleen.
Musiikilla oli arvoa, koska kaikkea ei ollut saatavilla käden ulottuvilla. Ilo, jonka tunsit, kun lempikappaleesi vihdoin soi radiossa – sitä tunnetta on melkein mahdotonta jäljitellä nykyään. Musiikki toi ihmiset yhteen, ilman että sen tarvitsi olla tapahtuma. Ihan vain, yhdessä kuunnellen, ehkä vähän tanssien olohuoneessa.
Elämä oli vain vähemmän kiireistä, vähemmän täynnä velvoitteita ja odotuksia. Joskus mietin, pitäisikö meidän kaikkien ottaa askel taaksepäin. Eikö voisimme taas kiinnittää enemmän huomiota toisiimme? Tervehtisimme toisiamme kadulla, nousisimme useammin toisen hyväksi? Ehkä se kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta luulen, että yhteiskuntana voisimme siitä vain hyötyä.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
