Laura, nyt 26-vuotias, on koko elämänsä ajan kamppaillut sen kanssa, että hänen isänsä on jo 80-vuotias. Suuri ikäero heidän välillään on aina jättänyt leimansa heidän suhteeseensa, ja mitä vanhemmaksi hän itse tulee, sitä enemmän se alkaa ahdistaa.
“En ymmärrä, miksi hän päätti hankkia lapsia vielä 54-vuotiaana,” Laura sanoo turhautuneena. “Hän tiesi, ettei hänellä olisi enää samaa energiaa kuin nuoremmilla isillä.” Se on asia, jota hän on usein kysynyt itseltään, erityisesti hetkinä, jolloin hän tuntee olevansa hyvin erilainen kuin ystävänsä.
Toisenlaiset isät
Laura huomasi jo nuorella iällä, ettei hänen elämänsä ollut samanlaista kuin hänen ikätovereidensa. “Ystävilläni oli isät, jotka menivät heidän kanssaan jalkapalloilemaan tai maastopyöräilemään. Hän ei vain kyennyt siihen.” Hän kertoo, että hänen isänsä oli aina rakastava, mutta että ikä veti selkeän rajan siihen, mihin hän fyysisesti kykeni.
“Ystäväni suunnittelevat nyt viikonloppumatkoja isiensä kanssa tai menevät yhdessä urheilemaan. Huomaan, että olen salaa kateellinen. En voi tehdä sitä. Tuntuu siltä, että olen jäänyt paitsi siitä tyypillisestä isä-tytärsuhteesta.”
Vaikka Laura ymmärtää, että hänen isällään oli todennäköisesti hyvät syyt valita lapsen saaminen myöhemmin elämässä, tunne puutteesta pysyy kalvavana. “Se tuntuu joskus niin epäreilulta. Hänellä oli jo kokonainen elämä takanaan, kun minä tulin, kun taas minun elämäni oli vasta alkamassa. Emme koskaan olleet oikeasti samalla elämäntilanteella.”
Huolia tulevaisuudesta
Puutteesta johtuvien tunteiden lisäksi tulevaisuuteen liittyvät huolet tekevät Laurasta tunteellisen. “Ajattelen usein, kuinka vähän aikaa meillä ehkä on enää yhdessä. Tämä tietoisuus on vahvistunut vanhetessani. Haluan hänen olevan mukana tärkeissä elämän hetkissäni, mutta mahdollisuus siihen tuntuu epävarmalta.”
Hän kertoo, että hänen on vaikea jakaa näitä ajatuksia muiden kanssa. “Kun kuulen ystävieni puhuvan lomista tai seikkailuista vanhempiensa kanssa, tunnen itseni ulkopuoliseksi. Se tekee minut surulliseksi, mutta myös vihaiseksi. En välttämättä häneen, vaan tilanteeseen. Ikään kuin minulla ei olisi ollut valinnanvaraa.”
Rakkautta ja puutetta
Huolimatta turhautumisistaan Laura rakastaa isäänsä valtavasti. “Hän on aina ollut minun tukenani niillä tavoilla kuin pystyi. Arvostan sitä todella. Mutta se ei poista sitä, että kaipaan joskus sitä, mitä olisi voinut olla, jos hän olisi ollut nuorempi.”
Laura pyrkii löytämään tasapainon sen arvostamisen välillä, mitä hänellä on, ja sen hyväksymisen, mitä häneltä puuttuu. “En halua satuttaa häntä tunteillani, joten pidän paljon itselläni. Mutta se on vaikeaa. Tiedän, että hän rakastaa minua ja on tehnyt parhaansa. Silti toivon, että löydän tavan antaa kaikelle tämä paikka.”
Vaikka Laura tietää, ettei hän voi kelata aikaa takaisin, hän toivoo lopulta löytävänsä rauhan heidän ainutlaatuisessa isä-tytärsuhteessaan.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
