Jurian on 37-vuotias ja hän sanoo asiat niin kuin ne ovat. Hänelle 40 tunnin työviikko ei ole vain normi, vaan jotain, mihin hän ei lainkaan voi samaistua.
“40 tuntia viikossa töitä? Se on silkkaa orjuutta,” hän sanoo epäröimättä. Väite saattaa kuulostaa raskaalta, mutta kun kuulet hänen tarinansa, ymmärrät miksi hän ajattelee niin.
Jo vuosia Jurian on kamppaillut tunteen kanssa, että hän on jumissa kaavamaisessa mallissa. Joka viikko sama kaava: herätä, mennä töihin, istua tuntikausia toimistopöydän ääressä, suorittaa tehtävät ja odottaa viikonloppua. “Et oikeastaan enää elä itsellesi, vaan työnantajalle,” hän kertoo. “Se on kuin olisit robotti, joka vain tekee mitä pyydetään, ilman että oikeasti ajattelee mitä itse haluaa.”
Hän huomaa, että moni pitää sitä normaalina, mutta hänen näkökulmastaan se tuntuu kuin olisi kahleissa. “Kaikki sanovat, että tämä on vain se tapa, sinun täytyy työskennellä elääksesi. Mutta miksi käyttäisit parhaat vuotesi johonkin, mistä et oikeasti pidä? Minusta on hullua, että niin monet ihmiset antavat suuren osan elämästään johonkin, mistä eivät tule onnellisiksi.”
Jurian on työskennellyt yli kymmenen vuotta hallinnollisella alalla. “Se on turvallinen työpaikka, vakituinen sopimus ja hyvä palkka,” hän sanoo. Silti hän ei tunne olevansa vapaa siinä. “Olen pitkään yrittänyt tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, mutta se vie valtavasti energiaa. Kyse ei ole vain niistä 40 tunnista toimistolla, vaan myös järjestelystä, stressistä ja jatkuvasta työasioiden miettimisestä. Se kuluttaa hiljalleen, ilman että tajuat sitä.”
Hän kertoo kuinka se alkaa pienistä vaivoista. Väsymyksestä, keskittymisvaikeuksista, joskus jopa siitä tunteesta, ettei enää tunnista itseään. “Se tulee hitaasti, mutta hiipii sisään. Luulee että se kuuluu asiaan, että kaikilla on niin, mutta se on oikeastaan todella epäterveellistä. Silti jatkaa eteenpäin, koska ei tunnu olevan muita vaihtoehtoja.”
Jurian ymmärtää, etteivät kaikki ole yhtä kriittisiä työrytmiin. “Monet ovat tyytyväisiä, he ovat sinut sen kanssa tai pitävät siitä, että on tekemistä. Mutta minulle se ei toimi. En halua odottaa eläkkeelle päästäkseni oikeasti nauttimaan elämästä.”
Keskusteluissa ystävien ja kollegoiden kanssa hän huomaa, että aihe “työtunnit” usein vältetään. “On vähän tabu olla rehellinen siitä, koska kaikki tekevät niin. Mutta se ei tarkoita, että se olisi oikea tapa. Mielestäni meidän tulisi enemmän puhua siitä, mikä toimii ihmisille, sen sijaan että sokeasti hyväksytään se, mikä on perinteistä.”
Jurian ei ole ainoa, joka kokee tämän. Yhä useammat ihmiset tuntevat olevansa lukittuja järjestelmään, jossa työskenteleminen on pakko ja vapauden menetys. “Ei ole sattumaa, että yhä useammat ihmiset miettivät vaihtoehtoja, kuten vähemmän työskentelyä, etätyöskentelyä tai jopa kokonaan eri asioiden tekemistä,” hän selittää.
Hän on itsekin yrittänyt lyhentää työviikkoaan. “Halusin tehdä nelipäiväistä työviikkoa viiden sijasta. Ei siksi, että olisin laiska, vaan siksi, että uskon sen olevan parempi hyvinvoinnilleni. Valitettavasti se ei ollut niin helposti järjestettävissä. Tuntui, kuin olisi täytynyt taistella sääntöjä ja odotuksia vastaan, jotka ovat olleet olemassa jo vuosia.”
Jurian kuitenkin toivoo yhä erilaista tapaa työskennellä. “Ehkä olen vähän unelmoija, mutta uskon todella, että asiat voivat olla toisin. Että ihmisten ei tarvitse olla kiinni tällaisessa 40 tunnin kahleessa. Että voi olla arvokas myös muulla tavoin, ilman että kuluttaa itsensä loppuun.”
Toistaiseksi hän yrittää tehdä tilanteestaan parasta. “Huolehdin siitä, että viikonloppuisin minulla on aikaa itselleni, teen asioita, joista pidän. Mutta rehellisyyden nimissä: tuntuu usein siltä kuin uisin vastavirtaan. Olisi paljon mukavampaa, jos työ ja elämä voisivat olla paremmin tasapainossa.”
Jurian korostaa, ettei kyse ole vain vähemmistä työtunneista, vaan myös niiden tuntien laadusta. “Kyse on siitä, että tekee työtä, josta saa tyytyväisyyttä, jossa voi kehittyä. Että ei tunne tuhlaavansa aikaa tai että työ vie koko elämänenergiaa.”
Hänen tarinansa saa ajattelemaan, miten suhtaudumme työhön yhteiskunnassamme. Onko 40 tuntia viikossa todella kultainen standardi? Vai onko aika muutokselle? Jurian sanoo sen hyvin selvästi: “En halua enää elää tehdäkseni töitä. Haluan tehdä töitä elääkseni.”
Se on vetoomus, joka saa yhä enemmän vastakaikua, erityisesti aikana, jolloin joustavuus ja hyvinvointi ovat entistä tärkeämpiä. Jurian toivoo, että hänen tarinansa inspiroi ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti omaa työtään ja elämäänsä. “Meidän ei tarvitse kaikki tehdä samoja asioita, meidän ei tarvitse kaikki seurata samaa rytmiä. Tärkeintä on, että olet tyytyväinen siihen, miten käytät aikasi.”
Hän päättää viimeisellä ajatuksella: “Jos pidämme kiinni vanhoista käsityksistä, jäämme kaikki jumiin tähän 40 tunnin työviikon orjuuteen. On aika tehdä muutos, mielestäni.”
Jurianin kokemus osoittaa, että keskustelu työajoista ja elämänlaadusta ei ole vain teoreettinen, vaan koskettaa syvästi monien ihmisten arkipäivää. Se herättää tarpeellisen keskustelun siitä, mitä työ oikeastaan meille tarkoittaa.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
