Kolmen lapsen äitinä tunnen usein itseni hukkuneeksi. Älä ymmärrä väärin, rakastan Finniä (9), Thomasia (6) ja Marliniä (5) koko sydämestäni. Mutta joskus en vain voi sietää heitä. He vaativat niin paljon huomiota.
Päiväni ovat kiireisiä. Työskentelen kolmena aamuna viikossa, mutta lopun ajasta olen kotona lasten kanssa. Dennis työskentelee 40 tuntia viikossa ja tekee mitä voi, mutta suurin osa huolehtimisesta jää kuitenkin minun harteilleni. Ja tämän ikäiset lapset… he haluavat aina jotain.
”Kuulen varmaan 300 kertaa päivässä ‘äiti’. Joskus en voi enää kuulla sitä sanaa!”
Tuntuu siltä, että koskaan ei ole taukoa. Jopa silloin, kun yritän juoda kupin kahvia, aina joku vetää hihastani. Siksi olen löytänyt keinoja antaa itselleni hieman rauhaa. Joskus sulkeudun vessaan tai piiloudun makuuhuoneeseen. Se kuulostaa ehkä surulliselta, mutta se toimii.
”Tarvitsen välillä 10 minuuttia itselleni, joten piiloudun talossa.”
Nuo kymmenen minuuttia antavat minulle juuri tarpeeksi hengähdystilaa jatkaakseni. Mutta mietin, onko tämä normaalia. Tekevätkö muut äidit tätä? Vai olenko ainoa, joka hiipii pakoon ollakseen hetken yksin? Joskus tuntuu siltä, että epäonnistun, etten pärjää. Mutta toisaalta ajattelen: eikö kaikilla ole joskus tarvetta omaan aikaan?
Epäilen myös, pitäisikö minun keskustella tästä Dennisin kanssa. Hän näkee minut jo perheemme tukipilarina. Entä jos hän ei ymmärrä minua? Entä jos hän ajattelee, että olen kiittämätön? Pelkään, että hän sanoo minun olevan turhan dramaattinen. Mutta toisaalta… eikö olekin parempi olla rehellinen?
En tiedä. Toistaiseksi etsin pieniä hetkiä itselleni, hiljaisuudessa, suljetun oven takana. Ehkä se riittää. Tai ehkä minun pitäisi puhua Dennisille ja toivoa hänen ymmärtävän. Sillä joskus tuntuu, että olen kadottamassa itseni loputtoman “äiti”-kutsun keskellä.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
