Melkein vuosi sitten vaimoni päätti lopettaa avioliittomme. Minulle se tuli kuin isku tyhjästä. Meillä oli tietysti omat ongelmamme, mutta ajattelin aina, että ratkaisemme ne yhdessä. Hän ajatteli ilmeisesti toisin. Muutaman viikon sisällä asia oli päätetty: päätimme erota. Minulla ei ollut valinnanvaraa.
Nyt olemme vuotta myöhemmin. Kaikki on hyvin järjestetty. Meillä on yhteishuoltajuus, jako on reilu ja kommunikoimme kuin aikuiset. Mutta vaikka kuinka hyvin asioita järjestelisi, joitakin asioita ei voi hallita. Lapsemme, jotka aluksi vaikuttivat niin viattomilta, katsovat minua nyt ilmeellä, jota en ymmärrä. He näkevät minut pahiksena.
“Isä lähti”
Lapsilla on korvat. He eivät vain aina ymmärrä asioita kuten ne on tarkoitettu. Mitä he kuulevat, on että isä muutti muualle asumaan. Mitä he tuntevat, on että isä siis oli se joka lähti. Ja siten isä on syyllinen.
Olen yrittänyt selittää. Että se ei ollut minun valintani. Että olisin mieluummin jäänyt. Mutta kuinka selität sellaisen lapsille? Ei sillä oikeastaan ole väliä. Heidän silmissään olen syy siihen, että heidän turvallinen maailmansa on romahtanut.
Kun olimme juuri eronneet, he tulivat vielä ilman vastustusta. Nyt asia on toisin. He haluavat mieluummin jäädä äidin luo. Äiti asuu vielä talossa, jossa kaikki on tuttua. Siellä on heidän sänkynsä, siellä ovat heidän tavaransa, siellä on heidän elämänsä. Minun luonani he tuntevat olonsa erilaiseksi. Ei-kotoisaksi.
Isästä vieraaksi
Se sattuu. Tietenkin se sattuu. Olen yhä heidän isänsä, rakastan heitä edelleen yhtä paljon, mutta tunnen kuinka välimatka kasvaa. Joskus puhelimessa saan lyhyitä vastauksia. Joskus puhelua ei edes oteta vastaan. Ja kun he sitten tulevat, he katsovat ensimmäiset tunnit tilannetta, ikään kuin olisin vieras.
Yritän olla heille läsnä, ilman pakottamista. Haen heidät, kuuntelen, annan heidän tietää, että he ovat aina tervetulleita. Mutta en voi pakottaa heitä. En voi ohjata heidän tunteitaan. Voin vain toivoa, että kun he kasvavat vanhemmiksi, he joskus ymmärtävät, etten koskaan lähtenyt. Että en ollut se joka valitsi etäisyyden. Että olen heidän isänsä ja tulen aina olemaan.
Tällä hetkellä odotan. Jään paikoilleni. Koska ehkä, joskus, he itse astuvat taas luokseni.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
