Jokainen joulukuu tuntuu samalta minulle: ajalta, jolloin olen ulkopuolinen. Kun muut tekevät suunnitelmia runsaisiin illallisiin, viihtyisiin perhejuhliin ja romanttisiin iltoihin, huomaan, että minulle, sinkkuna, tuskin on tilaa. Juhlapyhät, jotka pyörivät yhdessäolon ympärillä, korostavat minulle erityisesti tyhjyyttäni.
Olen Jack, 36-vuotias, ja olen ollut sinkku jo muutaman vuoden. Vaikka yleensä pidän sinkkuelämästäni, juhlapäivinä se on paljon raskaampaa. Kaikki ympärilläni tuntuvat olevan kiireisiä velvollisuuksiensa ja perinteidensä kanssa, ja jään tyhjän kalenterin kanssa. Sukulaiset, jotka ennen kutsuivat minut automaattisesti joulupäivälliselle, ovat nyt kiireisiä omien aikataulujensa kanssa. Ystävät, jotka ennen järjestivät jotain spontaanisti, viettävät nyt joulua kumppaniensa ja lastensa kanssa. Entä minä? En ole tervetullut oikeastaan minnekään.
Ne eivät ole suoria torjumisia, vaan juuri ne hienovaraiset sanat, jotka satuttavat. “Ehkä ensi vuonna”, he sanovat, tai: “Anteeksi, meillä on jo täyttä!” Se tuntuu siltä, kuin sinkkustatukseni tekisi minusta automaattisesti kelvottoman paikkaa pöydässä varten. Ja vaikka toivon kaikille, että he saavat viettää juhlapyhiä omalla tavallaan, tunnen itseni yhä enemmän ulkopuoliseksi. Aivan kuin juhlapyhät olisivat kaikille, paitsi minulle.
Yritän pitää mielialani yllä ja teen suunnitelmia tehdäkseni itselleni viihtyisämpää. Laitan jouluelokuvan pyörimään, sytytän muutamia kynttilöitä ja teen kattavan aterian yhdelle. Mutta kuinka monta kertaa voitkaan muistuttaa itseäsi siitä, että yksin oleminen juhlapyhinä ei haittaa? Kuinka monta kertaa voit olla oma paras ystäväsi ilman että se jättää tyhjyyden tunteen taakseen?
Mitä ehkä kaipaan eniten, on yhteenkuuluvuuden tunne. Eikö joulu pitäisi pyöriä yhdessäolon ja ympärilläsi olevien ihmisten juhlistamisen ympärillä? Mutta minulle juhlapyhät korostavat juuri sitä, mitä minulla ei ole. Ei kumppania, jonka kanssa tehdä jotain erityistä, ei ystäviä tai perhettä, jotka ajattelisivat minua automaattisesti heidän suunnitelmissaan. Aivan kuin kaikilla olisi jo oma vakiintunut ryhmänsä, enkä ole oikeastaan osa mitään.
Kipu ei ole vain yksin olemisessa, vaan myös pienissä muistoissa menneisyydestä. Ajattelen takaisin joulupäivällisiin, jossa istuin mukavasti vanhempieni tai sisarusteni kanssa. Ajattelen spontaaneja juhlia ystävien kanssa, joissa pysyimme juttelemassa myöhään iltaan. Ne ajat ovat muuttuneet, ja vaikka sen ymmärrän, on silti vaikeaa täyttää tuo tyhjyys.
Toivon, että ihmiset tulisivat tietoisemmiksi siitä, mitä tarkoittaa olla sinkku juhlapyhien aikana. Yksinkertainen kutsu voi tehdä suuren eron. Kyse ei ole aina siitä, että osallistuisin varsinaisesti, vaan siitä tunteesta, että joku ajattelee sinua. Viesti tai puhelu voi lisätä pienen palasen lämpöä päiviin, jotka muuten tuntuvat yksinäisiltä.
Toistaiseksi jatkan toivomista, että tulee joulu, jolloin en tunne enää itseäni ulkopuoliseksi. Jolloin minun ei tarvitse keksiä, kuinka vietän päivät yksin, vaan saan olla osa jotain. Ehkä tilanteeni muuttuu, tai ehkä ihmiset oppivat katsomaan enemmän niiden suuntaan, jotka eivät sovi heidän piiriinsä. Siihen asti yritän tehdä parhaani, jotta päivät sujuisivat mahdollisimman hyvin.
Ei ole helppoa jakaa tätä tunnetta ääneen, mutta tiedän, etten ole ainoa. Jos tämä kuulostaa tutulta: et ole yksin. Ja jos olet ihmisten ja ystävien ympäröimänä: älä unohda silloin tällöin ajatella jotakuta, joka voisi tarvita juuri sitä pientä lisähuomiota. Joskus pieni ele riittää muuttamaan juhlapyhät jollekin toiselle.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
