“Joka kerta kun katson ulos ja astun yhteiselle ajotielle, näen sen jälleen: minun harmaa roskiksen, täyteen sullottu jätteillä, joita en tunnista. Olen varma, että se on se uusi naapuri. Mutta kuitenkin… epäröin, pitäisikö minun sanoa jotain. En ole riidanhaluinen ihminen – olen aivan päinvastainen. Tässä iässä yritän mieluummin säilyttää rauhan kaikkialla, mutta tämä tilanne alkaa todellakin vaivata minua.
Epätoivottu löytö
Se alkoi muutama kuukausi sitten. Tiistaiaamuna, jolloin normaalisti vien roskani ulos, vedin harmaan roskiksen vajasta. Mutta kun avasin kannen, minun leukani loksahti auki. Se oli aivan täynnä pahvilaatikoita, muovipakkauksia ja muuta roskaa, jota en ollut edes ostanut. Silloin ajattelin, että se oli erehdys – ehkä naapuri oli vain erehtynyt astioista?
Mutta seuraavat viikot se tapahtui uudelleen, ja sitten taas. Joka kerta löysin asioita, jotka eivät todellakaan olleet minun. Tunsin jopa erään kaupan logon, missä en koskaan käy! Jossain vaiheessa astia oli niin täynnä, etten saanut omaa roskaani mahtumaan sinne enää.
Puhua vai vaieta?
Mitä minun pitäisi tehdä, pyöri vain päässäni. Voisin tietysti kysyä häneltä, ystävällisellä tavalla. Sellainen minä olen. Silti jokin pidätteli minua. Mitä jos hän tuntisi itsensä loukatuksi? Silloin meillä olisi ongelma keskenämme, enkä halua sitä. Olen ollut osa tätä naapurustoa lähes kaksikymmentä vuotta. Viimeinen asia mitä haluan, on jännitys ja kiusallisuus naapureiden kanssa. Mutta en myöskään tunne oloani hyväksi ajatellessani, että joku käyttää roskistani kuin omanaan.
Joka kerta, kun näen hänet, esimerkiksi kun ohitamme toisemme autojen luona, minua vaivaa epämukava tunne. Hän vaikuttaa niin mukavalta, ja olemme jopa joskus jutelleet alueesta ja säästä. Miten sanoa jollekulle, että olet saanut hänet kiinni, pilaamatta kaikkea? En halua tulla tunnetuksi “hankalana naapurina”, mutta kuinka kauan minun pitäisi katsoa tätä?
Päätöksen tekeminen
Olen ollut monta kertaa lähellä mennä hänen ovelleen. Vain puhua asiasta. Ehkä kyse on väärinkäsityksestä, tai hän ei huomaa, että hänen roskansa erottuvat niin selvästi. Mutta joka kerta käännyin takaisin ja menetin rohkeuteni.
Ehkä minun pitäisi vain hyväksyä se, yritän rauhoittaa itseäni. Loppujen lopuksi, se on vain jätettä. Mutta toisaalta tunnen, että se ei ole oikein, ettei tee mitään. Ehkä on aika vihdoin kerätä rohkeutta ja sanoa siitä jotain, ystävällisellä tavalla, ilman syyttelyä. Ehkä se jopa keventää mieltä ja voimme ymmärtää toisiamme paremmin.
Joten kyllä, ehkä uskallan pian puuttua asiaan. Tällä hetkellä toivon, ettei kärsivällisyyteni joudu liikaa koetukselle – ja etten löydä roskistani jälleen täynnä.
Onko sinulla neuvoja Irmalle? Kerro se kommenteissa
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!