Monissa kotitalouksissa tämä tarina toistuu – usein suljettujen ovien takana -: aikuinen lapsi asuu edelleen kotona, vailla työtä, koulutusta tai selkeää suuntaa. Imre (54) on juuri tällaisessa tilanteessa.
Hänen poikansa David on 28-vuotias, asuu yhä kotona ja on vailla työtä. Eikä se ole vain vaihe, vaan se on ollut todellisuutta jo vuosia. “Hän on fiksu poika, se ei johdu siitä. Mutta hän näyttää menettäneen kaiken motivaation. Enkä enää tiedä, mitä tehdä.”
Imren mukaan kaikki tapahtui vähitellen. “Lukion jälkeen hän aloitti yliopisto-opinnot, mutta keskeytti ne kahden vuoden jälkeen.”
Se ei tullut tuolloin yllätyksenä. Hän ei viihtynyt omassa nahassaan, oli helposti ylistimuloitavissa ja hänellä oli vähän energiaa.”
Silloin David aloitti joitakin satunnaisia töitä, mutta mikään ei kestänyt pitkään. “Olipa kyse sitten vieraanvaraisuudesta tai varastosta, aina oli jotain, mikä sai sen toimimattomaksi. Liian kiireinen, liian tylsä, ei ollut yhteyksiä kollegoihin… mitä tahansa.”
Alussa Imre yritti lähinnä tukea häntä. “Ajattelin: hänen täytyy rentoutua hetkeksi. Ehkä hänellä on jonkinlainen burnout tai taustalla on jotain psykologista.”
Mutta nyt, vuosia myöhemmin, asiat alkavat kuitenkin hiertää häntä. “Hän on 28-vuotias. Hän nukkuu puoleen päivään asti, hengailee huoneessaan ja pelaa puolet yöstä. Yritän aloittaa keskusteluja hänen kanssaan, mutta sitten saan takaisin: ‘Et ymmärrä minua, jätä minut rauhaan’. Se vaikuttaa minuun.”
Erityisen vaikeaksi asian tekee se, että Imre itse teki aina töitä. “Kasvoin ajatuksen kanssa: kädet irti.”
Teet sen, mitä sinun on tehtävä, vaikka ei huvittaisi. Elämä ei vain ole aina hauskaa.” Tuo mentaliteetti tuntuu olevan kaukana Davidista.
“Kun sanon hänelle tuollaisia asioita, hän tuntee itsensä hyökkäyksen kohteeksi. Sitten hän sulkeutuu kokonaan tai suuttuu. Aivan kuin syyttäisin häntä laiskuudesta – vaikka en edes sano sitä kirjaimellisesti.”
Asiantuntijoiden mukaan tämä on tilanne, joka on yhä yleisempi. Nuoriin kohdistuvat paineet ovat kovat, ja samalla odotukset ovat joskus epäselviä. Sukupolvi, joka on kasvanut sanomalla “tee sitä, mitä rakastat”, törmää säännöllisesti vanhempiin, jotka ovat tottuneet sinnikkyyteen, vaikka intohimoa ei olisikaan.
Imre myöntää tämän. “David sanoo joskus: ‘En todellakaan aio tehdä jotain sellaista, joka tekee minut onnettomaksi’. Mutta sitten ajattelen: kyllä, ja sillä välin olet istunut kotona kolme vuotta, ja tekeekö se sinut onnelliseksi?”
Mitä häntä turhauttaa eniten, on se, ettei hän tiedä, miten auttaa. “En halua olla nalkuttava isä, mutta en myöskään sellainen, joka antaa kaiken vain tapahtua. Pitäisikö minun antaa hänelle turpiin? Vai jättääkö vain enemmän tilaa?”
Joskus hän harkitsee, että hän pakottaisi miehen maksamaan vuokraa tai asettaisi määräajan: etsi töitä tai asu muualla. “Mutta sitten ajattelen uudelleen: mitä jos hän ei todellakaan kestä sitä? Entä jos se tarkoittaa, että työnnän hänet vielä syvemmälle kuoppaan?”
Vaikka Imre sanoo, että toivoa on myös. “Joskus meillä on keskusteluja, joissa kuulen kunnianhimon pätkiä. Silloin hänellä on idea verkkokaupasta tai hän sanoo, että hän haluaisi ehkä tehdä jotain tieto- ja viestintätekniikan kanssa. Mutta usein se jää pelkäksi puheeksi.”
Hän yritti auttaa häntä kirjoittamaan saatekirjeitä, mutta se päättyi usein ärtymykseen. “Sitten hän piti kaikkea kirjoittamaani vanhanaikaisena tai holhoavana. Joten nykyään yritän pysyä erossa siitä.”
Kaverin suosituksesta Imre otti yhteyttä nuorisovalmentajaan. “Ei siksi, että halusin pakottaa Davidin terapiaan, vaan siksi, että tarvitsin jonkun, jonka kanssa keskustella tästä itselleni.”
Ei siksi, että halusin pakottaa Davidin terapiaan, vaan siksi, että tarvitsin jonkun, jonka kanssa keskustella tästä itselleni.
Tämä valmentaja antoi minulle yhden oivalluksen, joka on jäänyt mieleeni: “Et voi motivoida jotakuta työntämällä. Sinun on annettava tilaa heidän omalle halulleen.”” Imren mielestä tuo kuulosti aluksi aika epämääräiseltä, mutta sittemmin hän on ymmärtänyt sen.
“Jos vain painostan, mitään ei tapahdu. Mutta jos todella yritän kuunnella ja hyväksyä hänen tahtiinsa – niin turhauttavaa kuin se onkin – joskus yhtäkkiä tapahtuu vähän liikettä.” Esimerkiksi David löysi hiljattain verkkokurssin, jolla hän itse ohjelmoi.
Pieni, sitoutumaton, mutta se on alku. “En sanonut mitään, kun hän aloitti sen. En taputtanut selkään, en vitsaillut kyynisesti. Ajattelin: antaa hänen kokea itse, mitä tämä tekee hänelle.”
Imrelle se on edelleen kamppailua irti päästämisen ja ohjaamisen välillä. Toivomisen ja jarruttamisen välillä. “En halua menettää häntä, mutta en myöskään halua vangita häntä tähän tilanteeseen. Ja ennen kaikkea haluan, että hän on taas ylpeä itsestään. Että hän nousee aamulla sängystä jonkin takia, koska hänestä tuntuu siltä.”
Mitä hän haluaisi välittää muille vanhemmille? “Yrittäkää olla ohjailematta liikaa. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Ja jatkakaa puhumista, vaikka se tuntuisi pinnalliselta. Joskus se, että valittaa peliriippuvuudestaan, on vain hänen tapansa kertoa tuntevansa itsensä eksyneeksi. Vanhempana sinun pitäisi sitten yrittää kuunnella sitä kautta.”
Imre tietää, ettei ole mitään takeita siitä, että kaikki järjestyy. “Mutta uskon, että ihmiset voivat muuttua, jos olosuhteet ovat oikeat. Ja joskus vanhempana sinun on itse muututtava, ennen kuin voit odottaa sitä lapseltasi.”
Hänen suurin toiveensa? “Että vuoden päästä hän sanoisi minulle: ‘Isä, olen löytänyt jotain, mikä tekee minut onnelliseksi’. Sitten en välitä, mikä se on.”
