Esmee, 35-vuotias kahden pienen lapsen äiti, katsoo huolestuneena appivanhempiaan. “Käyttävätkö appivanhempani eri kasvatusmenetelmiä kuin me, pitäisikö minun ottaa asia puheeksi heidän kanssaan?” hän miettii selatessaan ajatuksiaan ja huoliaan.
Tapa, jolla appivanhemmat käsittelevät lapsia, tekee hänet joskus epämukavaksi. Heidän kasvatusmenetelmänsä poikkeavat huomattavasti siitä, mitä hän ja hänen kumppaninsa, Remco, pitävät tärkeänä lastensa kasvatuksessa.
Kaikki alkoi, kun Esmee ja Remco saivat ensimmäisen lapsensa, Lotten. “Aluksi appivanhempani olivat todella innoissaan,” Esmee muistelee. “He olivat aina kanssamme, auttoivat hoidossa ja antoivat neuvojaan.”
Aluksi Esmee arvosti heidän apuaan ja neuvojaan, mutta pian hän huomasi, että heidän kasvatusperiaatteensa eivät vastanneet heidän omiaan. “He ovat hyvin sallivia ja antavat lapsille usein tehdä asioita, joita emme hyväksy,” hän sanoo otsa rypyssä. “Esimerkiksi, kun lapset pyytävät karkkia, he antavat sitä heti. Me taas yritämme opettaa heille, että se ei aina ole mahdollista.”
Esmee kertoo tietystä tilanteesta, joka vahvisti hänen huoltaan appivanhempien kasvatustyylistä. “Kerran olimme syömässä ulkona, ja lapset saivat valita juomansa. He tilasivat heti limsaa paljon sokeria sisältäen, ja appivanhemmilleni se oli täysin ok,” hän huokaa.
“Kun ehdotin, että he voisivat juoda vettä, he katsoivat minua kuin olisin riistänyt lapsilta ilon. Se tuntui niin turhauttavalta.” Se oli hetki, jolloin Esmee tajusi, ettei hänen tarvinnut kamppailla vain lastensa kanssa, vaan myös appivanhempiensa arvojen ja normien kanssa.
Ajatus, että hän puhuisi appivanhemmille heidän kasvatusmetodeistaan, tekee Esmeen hermostuneeksi. “En halua vaikuttaa nalkuttavalta tai loukata heitä,” hän sanoo leikitellen käsillään. “Toisaalta olen huolissani, mitä tämä tarkoittaa lapsilleni.”
Jos he oppivat kotona tiettyjä arvoja, mutta kokevat ulkopuolella jotain aivan muuta, mitä niistä arvoista jää jäljelle?” Tämä dilemma vaivaa häntä. Pelko perhesuhteiden vahingoittamisesta vastustaa tarpeen kasvattaa hänen lapsiaan oikein.
Esmeen mies, Remco, vaikuttaa välttävän aihetta. “Hän sanoo usein, että hänen vanhempansa ovat vain erilaisia eikä meidän pitäisi puuttua heidän tekemisiin,” hän selittää. “Mutta minusta tuntuu, että meidän on määriteltävä rajamme. On niin vaikeaa tuntea, ettei voi toteuttaa omaa kasvatusmetodiaan.”
Hän miettii, kuinka hän voisi käsitellä asian ilman, että se johtaa konflikteihin perheessä. “Haluan, että Remco kokee tämän olevan tärkeää. Meidän on oltava yhtenäinen rintama, mutta hän näyttää vain hyväksyvän tilanteen,” hän sanoo päätään pudistellen.
Esmeen ja appivanhempien välinen jännitys kasvaa lasten kasvaessa. “He ovat nyt viisi- ja kolmivuotiaita, ja he alkavat todella ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu,” hän sanoo.
“Kun appivanhemmat leikkivät heidän kanssaan, he tekevät asioita, joita en halua. On kuin he ajattelisivat, etten tiedä, mikä on parasta lapsilleni.” Tämä ajatus saa Esmeen raivostumaan entisestään. Hän tuntee olevansa paitsi vanhemmuuden ylikuormittama, myös appivanhempien odotusten puristama.
On hetkiä, jolloin Esmee miettii, liioittelisiko hän. “Ehkä olen liian tiukka, ja heidän pitäisi vain tehdä oma juttunsa,” hän pohtii. “Mutta sitten ajattelen arvoja, joita yritämme opettaa lapsillemme.
En halua, että he ajattelevat kaiken olevan sallittua vain siksi, että heidän isovanhempansa niin sanovat.” Hänen tunteidensa ja appivanhempien kasvatusperiaatteiden välinen ristiriita saa hänet epävarmaksi. “Entä jos olen väärässä? Entä jos olen liian huolissani?”
Sillä välin Esmee tajuaa, ettei hän ole yksin tässä taistelussa. “Monet ystäväni kertovat minulle kamppailevansa samojen ongelmien kanssa. Se vaikuttaa olevan yleinen ongelma,” hän sanoo.
“Jotkut heistä ovat puhuneet vanhemmilleen ja sanovat, että asiat ovat menneet paremmin kuin he odottivat.” Tämä antaa hänelle jonkin verran toivoa. “Haluan myös, että lapsillani on hyvä suhde isovanhempiinsa, mutta se ei saa tapahtua tärkeiden asioiden kustannuksella.”
Eräänä päivänä, kun hän istuu lasten kanssa pöydän ääressä, Esmee päättää, että on aika kohdata asia. “Jos emme tee sitä nyt, se vain vaikeutuu lasten vanhetessa,” hän sanoo itselleen.
Hän laatii luettelon asioista, jotka haluaa keskustella ja yrittää jäsentää ajatuksiaan. “Haluan tehdä selväksi, että otamme lastemme kasvatuksen vakavasti, mutta haluan myös olla kunnioittava,” hän sanoo päättäväisesti. Se on askel, joka tuo mukanaan pelkoa ja epävarmuutta, mutta hän tietää, että se on tarpeen.
Seuraavan kerran, kun appivanhemmat tulevat käymään, hän vetää syvään henkeä ja aloittaa keskustelun. “Arvostan kaikkea, mitä teette meille, mutta haluaisin myös puhua asiasta, joka minua huolestuttaa,” hän sanoo katsoessaan appivanhempiaan.
Appivanhempien reaktio on yllättävä. “Aluksi he vaikuttavat hieman puolustuskannalla, mutta hetken kuluttua alamme keskustelemaan,” Esmee sanoo, hänen äänestään voi kuulla helpotuksen. “Kerron, että meillä on tiettyjä arvoja, joita haluamme siirtää lapsillemme. Onneksi he ovat avoimia ja valmiita kuuntelemaan minua.”
Keskustelun jälkeen Esmee tuntee olon helpottuneeksi. “Ymmärsin, että heidän kanssaan puhuminen ei ollutkaan niin pelottavaa kuin luulin. On tärkeää sanoa mielipiteensä, erityisesti kun kyseessä ovat omat lapset.” Hän tuntee nyt enemmän itseluottamusta äitinä ja lastensa kasvatuksessa. “Toivon, että voimme löytää kompromissin, jossa kaikki tuntevat olonsa hyväksi,” hän sanoo hymyillen.
Kokemus on opettanut Esmeelle, että on oleellista asettaa rajat ja kommunikoida avoimesti. “Se on jatkuvaa tasapainoilua kunnioittamisen ja omien arvojen puolustamisen välillä,” hän sanoo.
“Mutta lopulta kaikki haluavat samaa: vain parasta lapsille.” Keskustelu appivanhempien kanssa ei ainoastaan vahvistanut hänen suhdettaan heihin, vaan myös hänen itseluottamustaan äitinä. “On tärkeää
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
