Matkalaukut on taas varastossa ullakolla. Auringonpaiste hänen ihollaan on vaihtunut hänen asuinpaikkansa harmaaseen taivaaseen.
Silti Bart (38) muistelee hymyillen noita muutamia päiviä Espanjassa. “Ei siksi, että se olisi ollut niin ylellistä – päinvastoin. Mutta tarvitsin sitä niin kovasti.”
Bart elää jo vuosia toimeentulotuella. Ei mukavuudenhalusta, kuten jotkut saattavat nopeasti ajatella, vaan siksi, että hänen kehonsa ei enää toimi.
“Krooniset selkävaivat, burnout, joka on muuttunut pitkäaikaiseksi masennukseksi… en ole jättänyt paljoa kokeilematta. Työkykyprojektit, intensiivinen terapia. Mutta työkykyni pysyy vähäisenä.”
Ja silti hän pääsi tänä keväänä muutamaksi päiväksi lomalle. Aurinkoa, rauhaa, ei tiskillä asiointia, ei lomakkeita, ei keskusteluja viranomaisten tai työttömyysvakuutuslaitoksen kanssa. Pelkkää hengittämistä. “Ja tiedätkö mikä on outoa? En pystynyt täysin nauttimaan hetkestä, koska tiesin mitä ihmiset sanoisivat, jos he saisivat tietää.”
Lomaraha ja mielipiteet
Bart saa lomarahaa, kuten myös palkkatyössä olevat ihmiset. “Se on laissa säädetty. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki mitä saan on ‘ilmaista’. Mutta se raha on osa järjestelmää, ei bonus, joka tulee tyhjästä.”
Silti hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi selittää. “Koska heti kun kerrot olevasi toimeentulotuella ja lähdet lomalle, kaikilla näyttää yhtäkkiä olevan mielipide. Ja se harvoin on ystävällinen.”
Hän kertoo, miten rahoitti matkansa: “Säästin lomarahani, serkkuni asuu Espanjassa ja tarjosi minulle yösijan, ja lensin halpalentoyhtiöllä. Kaikkiaan se maksoi minulle vähemmän kuin viikko leirintäalueella.”
Mutta hänen mukaansa, ulkopuolisille se ei merkitse mitään. “He tuomitsevat heti. ‘Miksi sinä rentoudut rannalla, kun minä teen kovasti töitä rahani eteen?’ Tällaisia asioita kuulee tai tuntee.”
Elämä toimeentulotuella: ei taukoa stressistä
Mitä monet eivät Barten mukaan ymmärrä, on se, ettei elämä toimeentulotuella automaattisesti tarkoita laiskanpulleassa olotilassa olemista. “Se on selviytymistä. Koko ajan suunnittelet, laskeskelet, täytät lomakkeita, selität, tunnet häpeää. Joka kuukausi mietit: mitä voin vielä maksaa? Mistä pitää säästää? Se on stressiä, aina stressiä.”
Loma ei ollut hänelle ylellisyys, vaan keino saada hetken hengähdystauko. “Huomaan eron jo nyt. Vähemmän huolia, enemmän energiaa, parempaa unta. Kuinka hullulta se kuulostaakaan: nuo muutamat päivät tekivät enemmän kuin kuukausien terapia. Hetken ilman huolia. Sellaista me kaikki tarvitsemme joskus.”
Miksi niin paljon ymmärtämättömyyttä?
Bartin mukaan ongelma on ihmisten käsityksessä tuensaajista. “Olemme laiskoja, hyödynnämme järjestelmää, emme tee mitään yhteiskunnan eteen. Tämä kuva ruokkii uutiskertomusten, politiikan ja sosiaalisen median kautta. Mutta tunnen tuskin ketään, joka ei tekisi kaikkensa päästäkseen sieltä pois.”
Hän työskentelee itse silloin tällöin vapaaehtoisena kierrätyskeskuksessa, auttaa naapuriansa ostoksissa ja toimii mentorina autistiselle pojalle. “Tätä työtä ei näy palkkakuitissa, mutta sillä on merkitystä. Kyllä minäkin panokseni annan.”
Mikä häntä erityisesti satuttaa, on se, että hänen täytyy jatkuvasti selittää jokainen sentti, jonka hän käyttää. “Kun joku palkkatyössä oleva ostaa uuden puhelimen, sitä pidetään palkitsemisena kovasta työstä. Jos minä tekisin saman, minua katsottaisiin kuin huijaisisin.”
Yksinkertainen kysymys: saanko hetken olla onnellinen?
Loma ei ollut Bartille pakomatka, vaan toipumisaika. Hänellä oli rahat, hänellä oli mahdollisuus, ja ennen kaikkea: hän tarvitsi sitä. “Ja silti en uskaltanut postata kuvia. Koska tiesin: ensimmäinen kommentti ei olisi ‘mukavaa sinulle’, vaan: ‘mistä sinulla on sellaiseen varaa?’.”
Hän huokaa syvään. “Ikään kuin olisin olemassa vain ollakseni nöyrä. Ikään kuin en olisi enää ihminen, jolla on toiveita. Kaikki pitää selittää, jokainen kulu, jokainen päätös.
Mutta kukaan ei ikinä kysy: oletko kunnossa? Oletko tehnyt jotain itsesi hyväksi? Tuntuuko sinusta taas vähän enemmän ihmiseltä?”
Aika lisää inhimillisyyttä
Bartin mielestä on aika katsoa toimeentulotuella olevia toisin. Ei huijareina tai elätteinä, vaan ihmisinä. “Huoliakin, kyllä. Mutta myös toiveita, unelmia ja pientä rauhaa.”
Hän näkee sen myös muiden tuensaajien kommenteissa. “Niin moni sanoo: ‘En uskalla lähteä, pelkään, että joku ilmoittaa minut.’ Tai: ‘Olen käyttänyt lomarahani sähkölaskuun, niin kukaan ei kysele.’ Eikö olekin surullista? Elät selviytymismoodissa ja tunnet vielä syyllisyyttä, kun teet jotain mukavaa.”
Hänen viestinsä on selkeä. “Sallikaa ihmisille heidän onnelliset hetkensä, olkoot ne pieniä. Kukaan ei valitse olla sairas, työtön tai riippuvainen järjestelmästä, joka epäilee sinua koko ajan.
Ja jos joskus on tilaa jollekin mukavalle, jollekin normaalille… älä tuomitse heti. Kysy mieluummin: ‘Oliko mukavaa?’ Se voisi tehdä suuren eron.”
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
