Viimeisellä kadulla kaupungin laitamilla asuu Annet. Hän on 78-vuotias ja on asunut yksin sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten.
Talo, jossa hän asuu, on sama kuin silloin, kun lapset olivat pieniä. Seinällä roikkuu kuvia syntymäpäivistä, lomista ja kouludiplomeista. Mutta siellä, missä ennen nauru ja murina kaikuivat talossa, on nyt usein hiljaista. Hyvin hiljaista.
“Sanotaan, että hiljaisuus on kultaa”, Annet sanoo laskiessaan teekuppinsa. “Mutta joskus se tuntuu lyijyltä. Raskaalta. Painostava. Kuin katoaisi hitaasti.”
Annetilla on kolme aikuista lasta. Kaksi tytärtä ja poika. He kaikki asuvat suhteellisen lähellä. Korkeintaan puolen tunnin ajomatkan päässä. Silti Annetin talossa on usein päiviä, joskus viikkoja, ilman vieraita.
“Ymmärrän todella, että heillä on kiire”, hän sanoo. “Heillä on oma elämänsä. Töitä, lapsia, urheiluseuroja, kaikenlaista. Mutta sattuu, kun huomaa, että sinuun soitetaan vain silloin, kun he tarvitsevat jotain.”
Hän pysähtyy hetkeksi ja katsoo ulos, missä ensimmäinen kevätaurinko laskeutuu jalkakäytävälle.
“Juuri viime viikolla poikani soitti. Tietäisinkö, mitä tuo valo hänen kojelaudassaan tarkoittaa. Puhuimme kymmenen minuuttia hänen autostaan. Se ei koskenut minua hetkeäkään.”
Annet kohauttaa olkapäitään. Hän ei sano sitä ollakseen säälittävä, hän korostaa. Hän ei halua sääliä. Mutta hän haluaa tulla nähdyksi. Ihmisenä. Äitinä. Ihmisenä, joka on yhä elossa ja tuntee, vaikka hän on melkein 80.
“Ennen oli toisin”, hän sanoo. “Sitten he tulivat spontaanisti. Ihan vain huvin vuoksi. Juodaan kuppi kahvia, jutellaan. Joskus he tulivat sunnuntaisin lastensa kanssa, ja me istuimme kaikki ruokapöydässä. Se pöytä on ollut tyhjä jo ikuisuuden.”
Hän yrittää pitää mielensä virkeänä, hän sanoo. Yrittää katsoa valoisaa puolta. Mutta hän ei aina onnistu.
“Sitä alkaa epäillä itseään. Teinkö jotain väärin? Enkö ollut hyvä äiti? Vai meneekö näin vain, kun vanhenee?”
Annetin mukaan kaikki alkoi hyvin vähitellen. Ensin käynnit harvenivat. Sitten puhelinsoitot lyhenivät. Ja nykyään se tapahtuu enimmäkseen WhatsAppin kautta.
“Eikä sekään aina”, hän sanoo. “Joskus lähetän viestin ja saan vastauksen vasta kaksi päivää myöhemmin. ‘Anteeksi äiti, kiire, kiire, kiire, kiire!’ Mutta Facebookista näen, että heillä on aikaa tyttöystäväiltoihin, festivaaleihin ja viikonloppuihin.”
Hän yrittää olla antamatta surun hallita elämäänsä. Hän kävelee edelleen joka päivä, juttelee satunnaisesti naapureiden kanssa ja tekee uskollisesti ostokset. Mutta tyhjyys on läsnä. Varsinkin nyt, kun kevät on tulossa.
“Monille ihmisille kevät on jotain mukavaa”, hän sanoo. “Auringonpaiste, kukat, terassit. Mutta minulle se tuntuu suurennuslasilta. Kaikki, mitä kaipaa, tulee yhtäkkiä entistä näkyvämmäksi. Maailma muuttuu elävämmäksi, ja olo vain tylsistyy.”
Pari viikkoa sitten hän kokeili jotain uutta. Hän soitti vanhimmalle tyttärelleen aivan yllättäen kysyäkseen, haluaisiko tämä tulla kahville.
“Tytär sanoi, että se oli hänen mielestään suloista, mutta hänellä ei ollut aikaa sillä viikolla. Sen jälkeen en kuullut enää mitään. Sitten tuntee itsensä vain… hylätyksi. Kuin pyytäisi jotain, mitä ei pitäisi pyytää.”
Annet kertoo sen hiljaa, ilman kyyneleitä, mutta hänen katseensa paljastaa, kuinka syvältä se on. Hän rakastaa lapsiaan, hän sanoo, ja antaisi heille mitä tahansa anteeksi. Mutta hän haluaisi, että hänet nähtäisiin joskus taas “vain äitinä”. Ei vain lapsenvahtina tai jonain, jonka on vain huolehdittava jostain.
“He tulevat luokseni, kun tarvitsevat lapsenvahtia. Tai jos he haluavat lainata jotain. Tai kun jokin on rikki ja he ajattelevat: äiti varmaan tietää vastauksen. Mutta ei siksi, että he kaipaavat minua. Ainakaan minulle ei enää tule sellaista tunnetta.”
Hän toivoo, että hän voisi selittää sen heille ilman, että se vaikuttaisi heti dramaattiselta. Mutta se on vaikeaa, hän sanoo.
“Kun sanon siitä jotain, minulle sanotaan usein: ‘Tiedät, että rakastamme sinua’. Mutta jos ette koskaan tule käymään, miten minun pitäisi tuntea se?”
Sen kuvaama yksinäisyys ei ole räikeää. Se on hienovaraista. Hidas. Mutta aina läsnä. Kuten hän itse sanoo: “Se on kuin veto talossa. Sitä ei näe, mutta se hiipii kaikkialle.”
Hän kaipaa pieniä asioita. Nauramista yhdessä jollekin televisiosta. Juttelua vanhoista ajoista. Joku kysyy, miten hänen päivänsä meni. Nukkuiko hän hyvin. Tai vain kättä hänen ympärillään, kun hän ei voi kovin hyvin vähään aikaan.
“Heillä ei todellakaan ole aavistustakaan, miten paljon se merkitsisi”, hän kuiskaa. “Ei voi olla totta.”
Ja kun aurinko hitaasti laskeutuu ja sytyttää olohuoneen kultaiseen loisteeseen, käytävältä ei kuulu ääntä. Ei ovikelloa. Ei askelia. Vain kellon tikitys ja lintujen pehmeä ääni ulkona.
“Ah”, hän lopulta sanoo. “Ehkä soitan itsekin myöhemmin uudestaan. Tai lähetän viestin. Sitten ainakin tiedän, että yritin.”
Ja kuitenkin jossain hän toivoo. Odottamatonta koputusta oveen. Jonkun, joka ei tule hakemaan jotain, vaan vain tuomaan hänelle hetken: huomiota. Lämpöä. Vähän rakkautta. Ihan, ihan noin vain.
