Anneke (67) odottaa joka keskiviikko iltapäivä innolla hetkeä, jolloin hänen lapsenlapsensa ryntäävät etuovesta sisään.
“Sitten kuulen jo heidän huutavan eteisessä: ‘Omaaa!’. Ja sitten sulan”, hän sanoo silminnähden liikuttuneena. Mutta niin onnellinen kuin hän onkin tuona yhtenä iltapäivänä viikossa, hänen on vaikea tietää, että hänen kaksi kolmevuotiasta ja viisivuotiasta lapsenlastaan ovat päivähoidossa loppuviikon.
“Neljä päivää viikossa”, hän toistaa hiljaa. “Se on vain melkein täysi työviikko. Kuin pienet aikuiset. He heräävät joka aamu aikaisin, heidät viedään kiireiseen päiväkotiin ja heidät haetaan pois vasta päivän päätteeksi. Ja niin päivästä toiseen.”
“Se ei ole tuomio, mutta se vaikuttaa minuun”
Anneke ei halua osoittaa sormella ketään. Hän varmasti ymmärtää, että asiat ovat nykyään toisin kuin hänen aikanaan. Hänen tyttärensä ja vävynsä tekevät molemmat kokopäivätyötä. Talo yhdellä tulolla? Se ei tule nykyään monille ihmisille kysymykseen.
“Heidän on pakko. Heidän asuntolainansa, lastenhoitotuki, joka loppuu, kun työskentelet vähemmän, kaikki nämä kustannukset… Ymmärrän todella”, hän korostaa.
Mutta se ei poista hänen tunteitaan. “Aina kun näen nuo pienet lapset, ajattelen: kuinka he haluaisivatkaan enemmän rauhaa ja hiljaisuutta. Enemmän leikkejä puutarhassa, enemmän omassa ympäristössään olemista. Tuon ikäiset lapset eivät tarvitse niin paljon – vain rakkautta, huomiota ja turvallisuutta. Eivätkä he välttämättä kaipaa sitä kiireisessä päiväkodissa, mutta se on erilaista kuin kotona.”
“He ovat aina väsyneitä”
Mitä Anneke erityisesti huomaa, on se, miten uupuneita hänen lapsenlapsensa usein ovat, kun he ovat hänen luonaan keskiviikkoisin. “Joskus he nukahtavat sohvalle päivällisen jälkeen. Eivätkä he ole lapsia, joilla on tylsää. He ovat vilkkaita ja uteliaita, mutta ärsykkeitä on liikaa. Neljä päivää kymmenien muiden lasten kanssa samassa huoneessa… se on intensiivistä.”
Tyttärensä mukaan hän on tottumassa siihen. “Hän sanoo: ‘Äiti, he eivät tiedä sitä muuten. Tämä on heidän rytminsä, heidän elämänsä. Ja he pitävät siitä yleensä aika paljon. Ja minäkin uskon sen. Johtajat ovat suloisia, siellä lauletaan, askarrellaan ja leikitään ulkona. Mutta silti se kalvaa minua.”
“Minun aikanani teit sen juuri itse”
Anneke muistelee, miten hän kasvatti lapsensa itse. Hän teki osa-aikatyötä, hänen miehensä teki kokopäivätyötä, ja hän oli kotona niin paljon kuin mahdollista. “Meillä ei ollut helppoa, mutta teimme siitä jotain. Ja minä olin vain paikalla. Aina.”
Hän ymmärtää, että vertailu on hankalaa. Ajat ovat muuttuneet. Paineet ovat suuremmat, vaatimukset korkeammat, ja naiset haluavat tai joutuvat rakentamaan omaa uraansa. “Mutta silti se tuntuu oudolta. Kutsumme sitä ‘lastenhoidoksi’, mutta itse asiassa siitä on tullut eräänlainen pikkulasten minitoimistotyö.”
“Jos voisin valita, ottaisin heidät tänne useammin”
Kun Annekelta kysytään, haluaisiko hän vahtia lapsia enemmän, hän nyökkää epäröimättä. “Ehdottomasti. Haluaisin hoitaa heitä mielelläni kahtena tai kolmena päivänä viikossa. Menisin metsään, leipoisin keksejä, ottaisin hengähdystauon. Mutta se ei ole se juttu.”
Tyttärellä on siihen syynsä. Hän haluaa pitää isovanhemman ja lapsenlapsen suhteen erillään kiinteistä sitoumuksista. “Hän sanoo: ‘Äiti, haluan, että se pysyy hauskana. Että tapaat heitä, koska haluat, etkä siksi, että sinun on pakko. Ja jossain määrin olen samaa mieltä siitä. Mutta kun näen, miten kiireinen päiväkoti on, ajattelen: suokaa heille ne rauhalliset päivät mummon kanssa.”
“Järjestelmä on vain kiero”
Mitä Anneke pitää erityisen vaikeana, on se, että monet nuoret vanhemmat tuntuvat olevan jumissa järjestelmässä, jossa ei ole tilaa muille vaihtoehdoille. “Jos alat tehdä vähemmän töitä, menetät etuuksia.”
Tällöin lastenhoito tulee yhtäkkiä kalliimmaksi. Sinun on itse asiassa pidettävä molemmat käynnissä. Ja se on hullua, eikö? Että hankit lapsia ja sitten joudut luovuttamaan heidät neljäksi päiväksi, jotta asiat pysyvät käynnissä?”
Hän on huolissaan pitkällä aikavälillä. “Mitä tämä tekee lapsille? Vanhemmille? Perheille? Rakennamme taloja ja teemme politiikkaa, mutta joskus unohdamme, mitä lapset tarvitsevat: rauhaa, säännöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta perheen kanssa.”
“Oveni on aina auki”
Siinä hetkenä Anneke jatkaa keskiviikkoisen roolinsa vaalimista. Hän leipoo pannukakkuja, lukee lapsille tarinoita ja antaa heidän pelleillä puutarhassa. “Ne ovat kultaisia iltapäiviä. He halailevat minua ja puhuvat loputtomasti. Sitten näen, että he rentoutuvat. Ja sitten ajattelen: tätä lapset tarvitsevat. Ei aikatauluja, ei määräaikoja. Vain olemista hetken aikaa.”
Hän toivoo salaa, että jonain päivänä olisi tilaa useammille tällaisille päiville. Niin hänen lapsenlapsilleen kuin muillekin lapsille. “Jotta he tietäisivät, etteivät he kasva vain järjestelmässä vaan perheessä. Jossa on aikaa. Jossa on rauhaa. Jossa rakkaus ei ole kellon varassa.”
