Vilkas lauantaipäivä kaupungilla. Nuori äiti kävelee tyttärensä kanssa käsi kädessä. Tai oikeastaan, ei aivan käsi kädessä. Sillä tytön vyötäröllä on valjaat, joihin on kiinnitetty hihna. Aivan kuin hän ulkoiluttaisi koiraa.
Ohikulkijat katsovat yllättyneinä ja muutamat teinit alkavat nauraa. Yksi heistä jopa haukkuu ääneen. Äiti teeskentelee, ettei kuule mitään, mutta hänen kireistä kasvoistaan huomaa, että se satuttaa.
Miksi joku valitsee, että hänen lapsensa kulkee hihnassa? Eikö se ole julmaa? Se herättää kysymyksiä. Ihmiset katsovat hänen peräänsä, kuiskailevat keskenään ja joskus hän kuulee jopa karkeita kommentteja. “Voi sitä raukkaa,” mutisee vanhempi nainen ystävälleen.
Mutta kukaan ei näe, mitä tapahtuisi, jos hihnaa ei olisi. Tämä ei ole tavallinen lapsi, joka kävelee mukavasti mukana ja pysähtyy välillä katsomaan jotain kiinnostavaa.
Ei, tämä on tyttö, joka tilaisuuden tullen juoksisi suoraan kadun yli, ryntäisi kauppaan tai jopa lähtisi polkupyöräilijän perään. Hän on tyttö, joka ei aina ymmärrä ympäröivää maailmaa oikein ja käsittelee ärsykkeitä eri tavalla.
“Kyse ei ole siitä, että haluaisin hänen olevan hihnassa,” äiti sanoo myöhemmin kotona kerrotessaan ilkeistä kommenteista. “Mutta minun on pidettävä hänet turvassa.
Hän näkee linnun ja juoksee heti sen perään. Sekunnissa hän voi seistä keskellä katua. En aina pysty pitämään hänen kädestään riittävän tiukasti kiinni, ja valjaat antavat meille molemmille vapautta.”
Äiti selittää, ettei hän keksinyt tätä ihan tuosta vain. Ei ollut niin, että hän olisi ajatellut: ‘Ah, käsittelenpä lastani kuin koiraa.’ Hän oli kokeillut kaikkea: tiukempia sääntöjä, useammin puhumista vaaroista, hänen kädestään aina kiinni pitämistä.
Mutta mikään ei toiminut. Ja sitten hän kuuli muista vanhemmista, joilla oli lapsia, jotka kuten hänen tyttärensä, eivät pystyneet seisomaan aloillaan. Lapsia, jotka irrottautuvat, jotka haluavat pois. Hän luki valjaista ja ajatteli: ehkä minun pitäisi vain kokeilla.
“Aluksi tunsin itseni todella huonoksi äidiksi”, hän tunnustaa. “Minulla oli vaikeaa. Se tuntui niin oudolta, aivan kuin en luottaisi häneen. Mutta kyse ei ollut luottamuksesta, vaan turvallisuudesta. Ja kun huomasin, että se rauhoitti häntä, että hän pystyi valjaiden kanssa kävelemään ilman, että häntä estettiin koko ajan, tajusin, että tämä toimii meille.”
Tytär ei näytä olevan moksiskaan. Hän hyppelee iloisesti äitinsä vieressä, ottaa pieniä harppauksia ja osoittaa kaikkea näkemäänsä. Hihna ei tunnu häiritsevän häntä, aivan kuin se vain kuuluisi hänelle. Ehkä se todella on niin: pala ylimääräistä vapautta sen sijaan, että aina olisi se tukahduttava käsi hänen ranteessaan.
Kritiikki on kuitenkin ristiriitaista. “Ihmiset ovat kutsuneet minua eläinrääkkääjäksi. Mutta eräs nainen tuli luokseni ja sanoi: ‘Hyvä juttu, poikani on myös samanlainen. Valjaat ovat auttaneet meitä niin paljon.’ Uskon, että ihmiset eivät useinkaan ymmärrä, mitä taustalla on. He näkevät vain sen, mikä sillä hetkellä tapahtuu, eivät miksi.”
Silti kyse ei ole pelkästään turvallisuudesta. Äidille on myös tärkeää, että hänen tyttärensä tuntee olevansa vapaa. Hän tietää, että lapsi kuormittuu nopeasti ja tarvitsee joskus vain liikettä. Valjaat mahdollistavat tyttären irti päästämisen ilman, että siitä syntyy paniikkia. “Kun päästän hänen kädestään irti, hän katsoo minua usein kysyvästi. Valjaiden kanssa hänellä on enemmän tilaa tutkia.”
Jotkut samassa tilanteessa olevat vanhemmat tunnistavat ongelman, mutta valitsevat silti toisia ratkaisuja, kuten rattaat tai lastenvaunut. “Mutta tytär haluaa juuri kävellä. Hän haluaa itse ottaa askelia, ei tulla työnnetyksi. Hänelle on todella voitto, kun hän voi itse kävellä jonnekin. Se hymy hänen kasvoillaan, kun hän näkee hihnan… Sydämeni särkyy, kun ihmiset tuomitsevat sen.”
Myös kasvatusalan ammattilaisilta tulee kritiikkiä. Jotkut pedagogit pitävät valjaiden käyttöä holhoavana ja väittävät, että lasten tulisi oppia kävelemään käsi kädessä. Äiti ymmärtää tämän näkemyksen, mutta näkee asian toisin.
“Tietysti haluan, että hän oppii kävelemään käsi kädessä. Mutta jos se ei vielä onnistu, mikä on vaihtoehto? Pitää häntä sisällä? Aina lastenrattaissa? Ei, haluan että hän tutkii maailmaa, omalla tavallaan.”
Koulun pihalla kuiskaillaan joskus myös. Äiti tietää sen, mutta yrittää olla välittämättä liikaa. “En halua käydä kiistaa. Haluan vain, että tyttäreni on turvassa ja kokee hieman vapautta. Se ei ole ihanteellinen ratkaisu, mutta se toimii meille. Ja uskon, että muut vanhemmat ymmärtäisivät paremmin, jos tietäisivät, mitä todella tapahtuu.”
Nykyään hän on oppinut jättämään negatiiviset palautteet huomiotta. Hän tietää, että hänen päätöstään ei aina ymmärretä, mutta hän pitää kiinni siitä, mikä heille toimii.
Kun hänen tyttärensä hyppii hihnassa iso hymy huulillaan, äiti tietää tehneensä oikean päätöksen. Joskus vanhemmuus on vain sitä, että valitsee sen, mikä toimii, vaikka se vaikuttaisi epätavalliselta.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
