Kesäloma on tulossa ja kaikkialla ympärilläsi kuulet samat keskustelut: “Minne aiotte mennä tänä vuonna lasten kanssa?” Tai: “Oletteko jo varanneet jotain koko perheelle?” Piilevä odotus on selvä — loma on lasten kanssa. Mutta Adelinelle (32) se tuntuu aivan erilaiselta.
“Tiedän, että se kuulostaa hullulta,” hän aloittaa lähes anteeksipyydellen, “mutta odotan oikeastaan enemmän lomia ilman lapsiani. Vain muutama päivä ilman äitiyttä. Ei vaippoja, ei itkua, ei riitoja siitä, kuka saa mennä ensin keinumaan. Vain rauhaa. Olenko siis huono vanhempi?”
Se on kysymys, jota Adeline on esittänyt itselleen useasti. Hän asuu yhdessä kumppaninsa kanssa rivitalossa aivan Utrectin ulkopuolella. Heidän kaksi pientä lastaan, viisi- ja kolmivuotiaat, ovat suloisia, energisiä ja… väsyttäviä. “Ollaanpa rehellisiä,” hän sanoo vinosti hymyillen, “lapset ovat ihania, mutta he vievät energiaa. Ja jos et ole tarkkana, kadotat itsesi täysin.”
Tuo hetki tuli hänelle toisen lapsen syntymän jälkeen. Katkonaiset yöt, jatkuva huolehtiminen, ikuinen tekemättömien töiden lista — kaikki alkoi väsyttää häntä. Hän suuttui nopeammin, ei enää innostunut mistään ja tunsi olevansa kuin tyhjä kuori, joka liikkuu talon ympäri. “Eräänä päivänä seisoin kylpyhuoneessa, katsoin peiliin ja ajattelin: kuka sinä enää olet?”
Käännös parempaan tapahtui yllättäen. Hänen paras ystävänsä ehdotti pitkää viikonloppua Lissabonissa. “Ensimmäinen reaktioni oli: mahdotonta. Miten voisin jättää perheeni noin vain? Mitä ihmiset ajattelisivat?” Mutta jossain sisällä ajatus tuntui niin hyvältä, että hän hitaasti antautui sille. “Mieheni sanoi heti: ‘Tee se. Tarvitset tätä.’”
Ja niin hän lähti. Vapisevin polvin hän astui lentokoneeseen, mieli täynnä syyllisyyttä. Mutta ne katosivat kuin lumi auringossa, kun hän vihdoin saapui perille. “Ensimmäisenä aamuna siellä heräsin ilman herätyskelloa. Ei lasta, joka herättäisi minut, ei voileipien voitelua, ei kiirettä. Vain hiljaisuutta. Ja aurinkoa. Minulla oli kyyneliä silmissä puhtaasta helpotuksesta.”
Seurasi viikonloppu täynnä naurua, pitkiä keskusteluja, viiniä terasseilla ja loputonta vaeltelua kapeilla kaduilla. Ei äitistressiä, ei vastuuta. “Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani vapaa. Ja se ei ollut pako — se oli paluuta itseeni.”
Se saattaa kuulostaa luksusongelmalta. Mutta Adeline ei ole ainoa, joka kamppailee tämän kanssa. Yhä useammat nuoret vanhemmat uskaltavat puhua siitä, että vanhemmuus on joskus rankkaa. Että he tarvitsevat tilaa. Aikaa latautua. Mutta siihen liittyy yhä tabu.
“Saa välittömästi kommentteja: ‘Mutta olet itse valinnut lapset?’ Kyllä, tietenkin valitsin sen. Mutta tarkoittaako se, etten saisi enää tarvita rauhaa? Aikaa itselleni?”
Mikä tekee siitä vielä vaikeampaa, on se, että yhteiskunta odottaa yhä, että äidit uhrautuvat kokonaan. “Jos isä lähtee viikonlopuksi pois, kukaan ei sano mitään. Vieläpä, häntä kutsutaan ‘moderniksi mieheksi’, jos hän jää joskus kotiin lasten kanssa. Mutta jos äiti ottaa pienen hengähdystauon, se nähdään nopeasti itsekkäänä.”
Adeline tietää nyt paremmin. “Olen itse asiassa parempi äiti, kun otan silloin tällöin aikaa itselleni. Kun olen latautunut, voin taas nauraa, halata, olla kärsivällinen. Lapseni ansaitsevat äidin, joka on myös onnellinen, ei yhtä joka raahautuu jaksamisen rajoilla.”
Nyt hän yrittää kerran vuodessa suunnitella lyhyen matkan ilman perhettään. Joskus ystävän kanssa, joskus yksin. “Ajattelin aina, etten pärjäisi ilman lapsiani. Mutta olen oppinut, että on oikein sanoa ‘ei’ silloin tällöin. Ei lapsilleni, vaan odotukselle, että minun pitäisi aina pystyä kaikkeen.”
Entä lapset? He ovat yleensä aivan tyytyväisiä. “Heillä on mahtavaa aikaa isänsä kanssa. He saavat katsoa hieman enemmän televisiota, syödä pannukakkuja illalliseksi ja rakentaa telttoja olohuoneeseen. Kun tulen kotiin, he hyppäävät syliini ja kertovat loputtomiin. Olemme kaivanneet toisiamme — ja se on kaunista.”
Silti se ei ole kovin suosittu aihe koulunpihalla. “Kerron siitä harvoin avoimesti. Pelkään katseita, kysymyksiä. Mutta toivon, että voisimme olla siitä rehellisempiä. Kuinka raskasta se joskus on. Ja kuinka normaalia on, että vanhempana olet myös ihminen omine tarpeinesi.”
Lastenpsykologit ovat samaa mieltä. Itselleen ajan ottaminen ei ole heikkouden merkki, vaan terveellistä itsestään huolehtimista. Lapset tarvitsevat emotionaalisesti läsnäolevia vanhempia — ja se onnistuu vain, jos huolehdit myös itsestäsi.
Ja se voi hyvin tarkoittaa, että makaat joskus yksinäsi rannalla cocktaileineen, sen sijaan että istuisit hiekkapyyhkeellä lapsi sylissä. “Jos annat kaikkesi, jossain vaiheessa ei ole enää mitään jäljellä,” Adeline sanoo hiljaa. “Joten ei, en ole huono äiti. Olen äiti, joka on oppinut tuntemaan rajansa. Ja joka ottaa itsensä vakavasti. Se on ehkä kaunein esimerkki, jonka voin lapsilleni antaa.”
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
