Yhteiskunnassa, jossa kulutus vaikuttaa itsestäänselvyydeltä ja supermarketin hyllyt ovat aina täynnä, tapahtuu hiljaisuudessa kipeä todellisuus.
82-vuotias vanha mies kärähti hiljattain rotterdamilaisessa supermarketissa muutaman ostoksen kanssa takkinsa alla. Ei pakenemisyritystä, ei vastarintaa, vain kuiskaus, joka sai koko kaupan hiljaiseksi: “En tule toimeen kansaneläkkeelläni.” Tämä tapahtuma, vaikka pieni, paljasti kipeän kuilun, joka pysyy aivan liian usein näkymättömänä.
Miehellä, jota kutsutaan tässä kuvitteellisesti nimellä ‘Jan’, ei ollut piilotettuna ylellisyystuotteita takissaan. Ne olivat perustarpeita: maitopurkki, leipä, jonkin verran säilykevihanneksia.
Hän ei toiminut pahassa tarkoituksessa, vaan puhtaasta epätoivosta. Hänen rehellisyytensä löydön hetkellä kosketti kaikkia läsnäolijoita. Ei protestin sanoja, vain katse, joka kertoi sen, mitä kukaan ei halunnut kuulla: nälkä ja köyhyys yhdessä Euroopan vauraimmista maista.
Kaupan henkilökunta toimi protokollan mukaisesti, mutta sydämet murtuivat näkyvästi. Paikalle saapunut poliisi valitsi inhimillisyyden sijaan kuin repressio.
Ei seurannut sakkoa, ei vankeutta, vain keskustelu. Tämä keskustelu aloitti nopeasti laajemman keskustelun siitä, kuinka on mahdollista, että vanhukset kuten Jan ylipäätään päätyvät tällaiseen tilanteeseen.
Jan työskenteli koko elämänsä rakennusalalla. Hän kantoi tiiliä, asensi kattoja, rakensi taloja – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Hänen kehonsa on loppu, hänen säästönsä haihtuivat lääketieteellisiin kuluihin.
Hänen kuukausittainen kansaneläkkeensä, reilusti 1 300 euroa, saattaa vaikuttaa riittävältä, mutta ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Eikä varsinkaan kaupungissa kuten Rotterdam, jossa vuokra, terveydenhuolto ja energiamaksut kohdataan joka kuukausi kuin muuri.
Mitä jää jäljelle kiinteiden kulujen maksamisen jälkeen, ei usein riitä ravitsevaan ateriaan. Pala hedelmää tai tuoretta vihannesta on luksusta. Sosiaalinen retki, kuppi kahvia terassilla – se ei enää yksinkertaisesti ole mahdollista. Jokaista euroa punnitaan tarkasti. Ja kun asiat menevät pieleen, jää vain häpeä ja hiljaisuus.
Tuo hiljaisuus on merkityksellinen. Monet samassa asemassa olevat pysyvät näkymättöminä. ‘Ei valiteta vaan kannetaan’ -sukupolvi ei mielellään puhu rahahuolista.
Kuitenkin signaalit osoittavat, että on hiljainen kriisi: vanhukset, jotka jättävät aterioita väliin, laskut, jotka jäävät maksamatta, lääkkeet, joita ei haeta, koska valinta täytyy tehdä terveyden ja vuokran välillä.
Avustusjärjestöt ovat vedonneet jo pitkään, mutta ne näyttävät tulevan kuulluiksi vasta, kun asiat menevät pieleen. Tapahtumat kuten Janin tuovat esiin laajemman ongelman kivuliaasti. Mutta kuinka monta Jania on vielä lisää? Kuinka monet vanhukset elävät hiljaisesti köyhyydessä, näkymättöminä tilastoille, päättäjille ja muulle yhteiskunnalle?
Viimeaikaisten lukujen mukaan kymmeniä tuhansia vanhuksia elää köyhyysrajan alapuolella. Erityisesti yksin asuvat seniorit ilman lisäeläkettä ovat pulassa.
Kustannukset nousevat, kansaneläke jää jälkeen. Samaan aikaan olemassa olevat järjestelyt ovat usein niin monimutkaisia tai piilossa, että ne eivät tavoita tarkoitustaan. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä mihin heillä on oikeus, tai he eivät uskalla pyytää apua ylpeydestä tai häpeästä.
Siksi muutos on välttämätön. Automaattinen etujen myöntäminen voisi tehdä valtavan eron. Lisäksi kuntien on toimittava proaktiivisemmin ja tuettava aktiivisesti paikallisia avustusaloitteita.
Tarve on matalan kynnyksen tuelle, joka ei ainoastaan pelasta, vaan myös palauttaa ihmisarvon. Vanhuksena ei koskaan pitäisi joutua valitsemaan ruoan tai lämmityksen välillä.
Tämän tilanteen ratkaisemiseksi vaaditaan myös uusi katsontakanta vanhuuteen. Ei taakkana, vaan elämänvaiheena, jossa ansaitsee levon, kunnioituksen ja varmuuden.
Nykyiset vanhukset ovat antaneet panoksensa, kasvattaneet sukupolvia, rakentaneet teitä ja kouluja. Jättää heidät heikoimpina vuosinaan on paitsi epäinhimillistä, myös murentaa solidaarisuuden ydintä, johon Suomi niin mielellään vetoaa.
Janin tapaus on symboli laajemmalle ongelmalleni, joka ei enää voi jäädä huomiotta. Mitä alkoi pienenä tapaamuksena, on kasvanut voimakkaaksi signaaliksi.
Signaaliksi, joka vaatii muutosta – ei huomenna, vaan tänään. Kukaan, saatikka 82-vuotias, ei pitäisi joutua anomaan ymmärrystä supermarketissa tyhjän lompakon vuoksi.
Vanhusten pitäisi päivänsä täyttää rauhalla, viihtymisellä ja arvokkuudella – ei stressillä, häpeällä ja nälällä. Yhteiskuntana jaamme vastuun siitä, että tämä taataan.
Mitä mieltä sinä olet? Pitäisikö Suomen tehdä enemmän taloudellisessa hädässä olevien vanhusten hyväksi? Jaa mielipiteesi Facebookissa ja kerro, kuinka uskot, että voimme yhdessä paremmin ratkaista tämän ongelman. Ehkä juuri tämä on ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa kukaan ei putoa unohduksiin.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
