Henriette (71) katsoo olohuoneestaan ulos sateeseen, joka hiljaa ropisee ikkunoita vasten. Hänen puutarhansa kukat keinuvat tuulessa edestakaisin. Juodessaan teetä hän huokaa syvään. “En tiedä mikä se on,” hän sanoo hiljaa. “Mutta en vain tunne yhteyttä lastenlapsiini.”
Se on lausunto, jota Henriette vieläkin pitää vaikeana sanoa ääneen. Millainen isoäiti haluaisi myöntää, että hän tuntee olonsa epämukavaksi omien lastenlastensa kanssa? Silti se on niin.
Hänen poikansa kolme lasta – kaksi tyttöä, 10 ja 8 vuotta, ja yksi poika, 5 vuotta – tuntuvat hänelle vierailta. “Rakastan heitä, tietysti,” korostaa Henriette nopeasti. “Mutta se ei tunnu siltä kuin aina ajattelin sen tuntuvan.”
Odotukset vastaan todellisuus
Kun Henriette kuuli tulevansa isoäidiksi, hän oli aivan innoissaan. Hän näki itsensä kävelemässä puistossa suloisen vauvan kanssa vaunuissa, leipomassa keksejä lastenlasten kanssa keittiön pöydän ääressä ja lukemassa yhdessä tarinoita pauhaavan takkatulen äärellä. “Mutta se kuva osoittautui illuusioksi,” hän myöntää rehellisesti.
Aluksi kaikki oli uutta ja jännittävää. Henriette kävi säännöllisesti ihailemassa vauvaa, halaili ja keinutti pientä tyttöä kuin elämä olisi riippunut siitä. Mutta vuosien kuluessa ja lasten kasvaessa, hän huomasi, että jokin muuttui.
“Se on kuin välillämme olisi kuilu, jota en pysty ylittämään,” hän kertoo rypistäen otsaansa. “He puhuvat asioista, joita en ymmärrä ja nauravat vitseille, joita en tajua. Tunnen vain, etten… ole yhteydessä.”
Sukupolvien välinen kuilu
Henriette epäilee, että kyseessä on ennen kaikkea sukupolvien välinen kuilu. Siinä missä hänen poikansa ja miniänsä vaivattomasti pitävät lapset kiireisinä tableteilla, videopeleillä ja moderneilla lelusarjoilla, Henriette katsoo joskus hämmästyneenä.
“Kun lapseni olivat pieniä, he leikkivät ulkona tai rakensimme yhdessä Legolla. Nyt kaikki on digitaalista,” hän pudistaa päätään. “Tunnen itseni joskus tosi vanhanaikaiseksi.”
Sosiaalinen media ja digitaalinen etäisyys
Toinen tekijä, joka on Henriettelle vaikea, on hänen lastenlastensa jatkuva sosiaalisen median käyttö.
“He tekevät videoita kaikesta, mitä he tekevät, ja jakavat sen heti ystävilleen. Ennen kirjoitin kirjeitä kirjeystävälleni – se oli henkilökohtaista. Nyt kaikki vaikuttaa ohimenevältä ja pinnalliselta.” Henriette tietää, että se kuuluu aikaan, mutta se tuntuu siltä, ettei hän enää pysy mukana.
Tämä tekee hänestä epävarman. Hän haluaa niin kovasti olla mukana oleva isoäiti, mutta ei tiedä, miten löytää yhteys. Henriette kertoo yrittävänsä kuitenkin.
Hän käy heidän urheilukisoissaan, kysyy koulusta ja tarjoaa apua askarteluun. Mutta lapset näyttävät olevan kiinnostuneempia omista asioistaan. “He eivät joskus edes katso ylös näytöiltään,” hän nauraa karvaasti. “Ja sitten minä vain istun siellä.”
Pieni pala syyllisyyttä
Se satuttaa häntä, että hänellä on tällainen tunne. Henriette tietää, että on monia isovanhempia, joilla on vahva side lastenlastensa kanssa. “Tunnen itseni joskus epäonnistuneeksi isoäitiksi,” hän tunnustaa. “Oma isoäitini oli aina niin rakastava ja läsnä. Halusin olla samanlainen kuin hän.”
Silti hän yrittää päästää irti. Hänen poikansa on jo kerran rauhoittanut häntä. “Äiti,” hän sanoi silloin, “sinun ei tarvitse olla koko ajan hauska. Pelkkä läsnäolo riittää.”
Mutta Henriettelle se ei tunnu riittävältä. Hän haluaa tuntea sitä lämpöä ja spontaanisuutta, jotka muut näyttävät kokevan. “En halua olla vain isoäiti, joka käy välillä kylässä. Haluan olla osa heidän elämäänsä.”
Yhteyden etsiminen
Henriette on päättänyt jatkaa yrittämistä. “Ehkä minun ei pitäisi asettaa itselleni niin paljon paineita,” hän sanoo mietteliäästi. Äskettäin hän yritti tehdä TikTok-videon yhdessä tyttärentyttärensä kanssa.
“En tiedä, mitä tein, mutta hänestä se oli hulvatonta,” Henriette nauraa. “Ehkä minun pitäisi vain useammin mennä mukaan heidän maailmaansa ilman, että yrittäisin heti ymmärtää kaikkea.”
Hyväksyntä ja pienet askeleet
Turhautumisestaan huolimatta Henriette yrittää hyväksyä tilanteen. Hän on puhunut siitä poikansa ja miniänsä kanssa ja selittänyt, miltä hänestä tuntuu. “Onneksi he ovat hyvin ymmärtäväisiä,” hän hymyilee. “He sanovat, että lapset käyvät vain läpi eri vaihetta ja että se luultavasti tulee itsestään.”
Hän yrittää nyt ottaa pieniä askelia. Sen sijaan että keskittyisi asioihin, jotka eivät onnistu, hän etsii tapoja, joilla voisi saada yhteyden. Äskettäin hän leipoi esimerkiksi yhdessä vanhimman tyttärentyttärensä kanssa kakun. “Se oli todella hauskaa,” hän kertoo iloisesti. “Hetki ilman puhelimia, vain yhdessä tekemistä.”
Henriette ymmärtää, että prosessi vie aikaa. Hän yrittää muistuttaa itseään, että rakkaus ei aina tunnu itsestäänselvyydeltä, vaan voi kasvaa kärsivällisyyden ja huomion kautta. “Ehkä minun ei tarvitse olla se täydellinen isoäiti,” hän sanoo itselleen. “Ehkä se, että olen vain minä, riittää.”
Näillä ajatuksilla Henriette katsoo taas ulos. Sade on lakannut ja varovainen aurinko kurkistaa pilvien välistä.
Ehkä, hän ajattelee, tämä on jonkin kauniin alku. Hän päättää kokeilla useammin jotain uutta yhdessä lasten kanssa, pelkäämättä tehdä virheitä. Sillä ehkä se todellinen yhteys syntyy juuri tuossa epätäydellisyydessä.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
