Vanhemmillani on viime aikoina ollut yksi lause, jota he toistavat jatkuvasti: “Meidän talo, meidän säännöt. Ja me odotamme jatkokoulutuksen tutkintoa.” Ja joka kerta kun kuulen sen, tuntuu kuin ilma lopahtaisi minulta.
Olen Feline, 18-vuotias, ja olen nyt ensimmäisen vuoden sairaanhoidon ammattikorkeakouluopiskelija. Mutta rehellisesti? Tämä ei ole minulle. Tiedän, että ihmiset aina sanovat: “Sinun täytyy tehdä jotain, mitä sydämesi haluaa.” Ja sydämeni ei halua kanyylien laittamista tai yövuoroissa työskentelyä. Sydämeni haluaa olla luova, luoda sisältöä ja inspiroida ihmisiä sosiaalisen median kautta.
Olen ollut jo muutaman vuoden aktiivinen TikTokissa ja Instagramissa. Se, mikä alkoi harrastuksena koronakauden aikana, on kasvanut paljon suuremmaksi. Jaan videoita meikistä, vaatteista, retkipäivistä, siitä, kuinka voit tuntea olosi itsevarmaksi — ja se toimii. Tällä hetkellä minulla on yli 35 000 seuraajaa TikTokissa ja yli 12 000 Instagramissa. Yritykset pyytävät minua säännöllisesti maksullisiin yhteistöihin. Ajattele ihonhoitotuotteita, vaatemerkkkejä, jopa juomapulloa, joka auttaa sinua juomaan enemmän.
Tienaan myös tästä melko hyvin. Joistain videoista saan 150–200 euroa. Ja kun teen hyvin kuukaudessa, saan joskus 1 000 euroa. Tietenkin se vaihtelee, mutta näen kyllä, että tässä on kasvua. Kävijämääräni kasvaa, tiedän yhä paremmin, mikä toimii, ja saan päivittäin viestejä tytöiltä, jotka sanovat tuntevan olonsa itsevarmemmaksi vinkkieni ansiosta.
Kerrottuani tämän vanhemmilleni, isäni katsoi minua kuin olisin sanonut haluavani olla ammattimainen ilmakitaransoittaja. “Feline, tämä ei ole ammatti. Tämä on vaihe.” Ja äitini lisäsi: “Pahoitset pian, jos et hanki tutkintoa. Mitä sitten teet, jos asiat menevät pieleen?”
Ymmärrän heidän huolensa. He haluavat, että minulla on jotain, mihin voin turvautua. Mutta mitä he eivät näe, on se, että tämä ei ole vain harrastus. Tämä on ala. Yritys. Ja minä olen se yritys. Teen päivittäin tunteja sisällön parissa, mietin käsikirjoituksia, trendejä, valaistusta ja vastaan kymmeniin yksityisviesteihin. Opin enemmän markkinoinnista ja viestinnästä kuin koskaan koulussa.
Mutta vanhempani pysyvät kannassaan: jos lopetan opiskelun, minun on muutettava pois kotoa. Ja usko minua, sitä haluan jollain tasolla myös. Sillä en tunne olevani vapaa tekemään omia valintojani. Mutta asuntomarkkinat ovat hullut. Kaikki on joko liian kallista tai jo varattu. Olen ilmoittautunut opiskelija-asuntoihin, mutta jonotusaika on vuosia. Studion vuokraaminen? Mahdotonta ilman vakituista työsopimusta.
Joten olen jumissa. Unelmieni ja vanhempieni sääntöjen välissä.
Joskus ajattelen lopettaa salaa opiskeluni. Tehdä vain niin kuin kävisin vielä luennoilla, mutta keskittyä täysipäiväisesti sosiaaliseen mediaan. Mutta se ei tunnu oikealta. Haluan olla rehellinen. Vain tuntuu, että se on tässä tilanteessa minua vastaan.
Mikä on erityisen vaikeaa, on se, että vanhempani eivät tunnu haluavan kuunnella. He eivät kysy: “Kuinka paljon tienaat sillä? Mitkä ovat suunnitelmasi? Kuinka aiot toteuttaa ne?” Ei, he vain kertovat, mitä heidän mielestään minun pitäisi tehdä. Mutta tämä on minun elämäni. Minun tulevaisuuteni. Ja uskon todella, että voin rakentaa jotain hienoa. Ehkä ei kuten he näkivät sen, mutta omalla tavallani.
Toivoisin, että he vain kerran sanoisivat: “Okei, emme täysin ymmärrä tätä, mutta uskomme sinuun.” Se tekisi niin paljon.
Sillä välin teen omaa juttuani. Ja kyllä, toistaiseksi ehkä vielä omasta makuuhuoneestani talossa, jossa en tunne olevani täysin ymmärretty. Mutta jonain päivänä, toivottavasti pian, seison omilla jaloillani. Ja silloin toivon, etteivät he ole ylpeitä vain paperista, vaan myös siitä polusta, jonka itse valitsin.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!