Joka arkipäivä hän on vartin yli seitsemän samassa kimppakyytipisteessä juuri kotikaupunkinsa ulkopuolella. Ei enää stressiä parkkipaikoista kaupungissa, ei loputtomia ruuhkia yksin autossaan, ja ennen kaikkea: paljon vähemmän syyllisyyden tunnetta. Bart (39) on saanut tarpeekseen.
Hän ei näe ilmaston lämpenemistä abstraktina asiana. “Se on täällä. Se tapahtuu nyt. Ja ihmiset teeskentelevät, että se ei muka ole niin vakavaa.”
Bartin mielestä on aika ottaa vastuuta. Ei huomenna, ei ensi vuonna, vaan jo tänään. “En oikeasti ymmärrä, että ihmiset vuonna 2025 nousevat joka päivä yksin autoonsa ikään kuin mitään ei olisi meneillään. Se on mukavuudenhalua, ei muuta. Ja ilmasto maksaa hinnan.”
Bart asuu rivitalossa rauhallisella alueella. Kolme lasta, vakituinen työ viestintätoimistossa kaupungissa, ja auto ajotiellä. Silti hän ajaa sillä tuskin koskaan. “Käytän omaa autoani nykyään vain viikonloppuisin.
Työpaikalle menen kolmen hengen kokoonpanossa. Joka päivä samojen tyyppien kanssa. Ja tiedätkö mitä? Sehän on oikeastaan tosi mukavaa.”
Päätös ei syntynyt hetken mielijohteesta. Bart sanoo, että hänellä “loksahti palanen paikalleen”, kun hänen vanhin tyttärensä alkoi kysellä ilmastonmuutoksesta.
“Hän tuli kotiin töineen sulavista jäätiköistä. Kysyi, onko totta, että eläimet kuolevat siksi, että me ajamme autoilla. Mitä siihen vastaa? Että isä tekee niin joka päivä? Se ei enää tuntunut hyvältä.”
Kimppakyyti oli aluksi Bartille jotain muiden ihmisten tekemää. “Ajattelin aina, että se olisi hankalaa. Riippuvainen muista, ei joustavaa, sellaista. Mutta oikeastaan se on paljon helpompaa kuin ajattelin. Sinun tarvitsee vain sopia asioista. Ja pitää niistä kiinni. Kuten kaikista muistakin sopimuksista.”
Hän huomaa, että keskustelu ilmastosta jää usein abstraktille tasolle. Lukuja hiilidioksidipäästöistä, grafiikoita lämpenemisestä, raportteja laitoksilta. “Ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän oma käyttäytymisensä tarkoittaa. Yksi auto vähemmän tiellä vaikuttaa niin paljon. Mutta koska se ei ole näkyvää, se ei tunnu kiireelliseltä. Kunnes yhtäkkiä on 30 astetta huhtikuussa ja taas kerran jokin luonnonsuojelualue palaa.”
Bartia pidetään välillä vouhkaajana. Että maailma ei todellakaan muutu, koska hän nyt kyyditsee kollegansa. Mutta se ei häntä haittaa. “Jos kaikki ajattelevat noin, ei tapahdu mitään. Mutta jos kaikki tekevät niin, yhtäkkiä tapahtuu paljon. Siinä on juuri se juttu.”
Hän tietää, että ihmiset ovat usein kiinni tavoissaan. “Se on niin syvään juurtunut. Kaikilla on oma auto, oma kupla. Mutta emme elä saarella. Kaikella, mitä teet, on vaikutusta. Jätät jotain jälkipolville. Haluatko todella, että heidän täytyy siivota se, minkä sinä olet aiheuttanut?”
Bartia ärsyttää etenkin passiivisuus. “Kaikki tietävät, että jotain on muutettava. Mutta kun sanot: ‘Aloita kimppakyydeillä’, tulee tekosyitä. ‘Aikatauluni on hankala’, tai ‘En pidä siitä’. Tiedätkö, mitä ajattelen silloin? Haluatko mieluummin asuttavan planeetan vai vartin lisää mukavuutta aamulla?”
Bartin mukaan se ei ole edes suuri uhraus. “Sinun ei tarvitse muuttaa koko elämääsi. Aloita yhdellä tai kahdella päivällä viikossa. Katso, miten se sujuu. Ja kyllä, ehkä pitää lähteä hieman aiemmin kotoa. Mutta säästät myös bensaa, ruuhkia, ja mitä tunnetkaan, että teet jotain arvokasta? Se on korvaamatonta.”
Hän kertoo, kuinka hän nyt käy melkein päivittäin positiivisia keskusteluja kimppakyytiensä kanssa. “Se on myös eräänlainen mikro-yhteiskunta. Jaat enemmän kuin vain auton. Opit tuntemaan toisianne, käytte läpi päivää, joskus avaatte sydämenne. Se on sosiaalisempaa kuin yksin omassa kuoressaan olemista.”
Silti Bart huomaa, että monet hänen ympärillään ovat vielä varovaisia. “Siihen liittyy myös häpeää. Ikään kuin sinun pitäisi myöntää olleesi väärässä. Mutta tämä ei ole peliä hyvästä tai huonosta. Kyse on muutoksesta. Ja mitä aikaisemmin aloitat, sen parempi.”
Hänen viestinsä on selkeä ja peittelemätön: “Jos nyt vielä ajelet yksin joka päivä, et ole enää vain katsoja. Olet osa ongelmaa. Eikä sitä ole tarkoitettu loukkaavaksi, se on vain todellisuus.”
Hän toivoo, että hänen tarinansa laittaa toiset ajattelemaan – ja ennen kaikkea toimimaan. “Me emme voi vain odottaa, että hallitus tekee jotain tai että lämpiää vielä lisää. Tämä on jotain, mitä voit itse tehdä. Jo tänään. Yksinkertainen viesti kollegalle: ‘Mennäänkö huomenna yhdessä?’ Niin yksinkertaista se voi olla.”
Bartille kimppakyyti ei enää tunnu uhraukselta, vaan loogiselta askeleelta. “En ole täydellinen. Mutta haluan voida kertoa lapsilleni myöhemmin, että ainakin yritin. Enkä vain jäänyt paikoilleni, kun tiesin, mitä tapahtui.”
Hän katsoo ulos, jossa hänen naapurinsa juuri starttaa moottoriaan ajaakseen kolmen kilometrin päähän töihin. “Juuri sitä tarkoitan. Siitä meidän on päästävä eroon.”
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
