Saattaa kuulostaa tylyltä, mutta olen poistanut pojanpoikani testamentistani. Se ei ollut helppo päätös, mutta vuosien pettymysten jälkeen tunsin, ettei ollut muuta keinoa. Hän käy harvoin luonani, ottaa tuskin yhteyttä minuun ja vaikuttaa olevan täysin keskittynyt omaan elämäänsä.
Ymmärrän toki, että hän on nuori ja kiireinen työnsä kanssa, mutta minua harmittaa huomata, etten enää näyttele roolia hänen elämässään.
Kun hän oli pieni, olimme hyvin läheisiä. Hän oli ensimmäinen lapsenlapseni, aina iloinen ja utelias. Kävimme usein yhdessä puistossa, ruokimme ankkoja ja pelasimme korttia. Nuo hetket ovat aina jääneet mieleeni. Mutta kun hän vanheni, hän kävi yhä harvemmin.
Aluksi ajattelin, että se oli vain vaihe, että hänellä oli kiire koulun ja ystäviensä kanssa. Mutta nyt hän on aikuinen, eikä hänellä tunnu olevan enää aikaa minulle.
Yritin parhaani mukaan pitää yhteyttä. Soitin hänelle, lähetin viestejä ja kutsuin hänet kylään. “Kyllä, isoisä, tulen pian käymään”, hän sanoi, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Lopulta luovutin. Miksi vaatia, jos hän ei itse tee mitään aloitteellisuutta? Hän asuu vain 15 minuutin matkan päässä, mutta jo se pieni matka tuntuu olevan hänelle liikaa.
Jossain vaiheessa aloin miettiä, miksi minun pitäisi jättää omaisuuteni hänelle, jos hän ei koskaan käy luonani. Se saattaa kuulostaa materialistiselta, mutta minulle kyse on vastavuoroisuudesta. Perintö tuntuu siltä, että sen antaa jollekulle, joka todella välittää sinusta ja joka vaivautuu olemaan kanssasi.
Pitkän harkinnan jälkeen otin yhteyttä notaariini ja pyysin häntä muuttamaan testamenttiani. Nyt jätän omaisuuteni lapsenlapseni sijaan ihmisille, jotka ovat olleet tukenani: muille lapsenlapsilleni, ystävilleni ja ihmisille, jotka todella arvostavat minua. Notaari näytti hetken yllättyneeltä, mutta kunnioitti valintaani. Tunsin oloni helpottuneeksi, aivan kuin voisin vihdoin pudottaa taakan hartioiltani.
Mietin tietysti, miten lapsenlapseni reagoi, kun hän saa tietää. Ehkä hän tuntee olonsa loukkaantuneeksi, ehkä hän näkee sen herätyksenä.
Mutta ennen kaikkea toivon, että hän ymmärtää, ettei kyse ole rahasta vaan huomiosta ja yhteydestä. En halua teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olekaan. Ehkä hän jonain päivänä tajuaa, mitä hän on menettänyt, ei vain aineellisesti vaan myös perheen merkityksessä.
Ei ollut helppo valinta, mutta tiedän tehneeni oikein. Tämä on minun elämäni ja minun valintani.
