Martijn on vihainen. Vaikka hän on asennuttanut kaapelikanavan jalkakäytävälle talonsa eteen ladatakseen sähköautonsa, hänen naapurinsa pysäköivät yhä autonsa hänen paikalleen. Hänestä tuntuu, että hän on alueen ainoa, joka ymmärtää tämän ongelman.
“Se on uskomattoman turhauttavaa”, kertoo Martijn. “Olen investoinut kaapelikanavaan, jotta voisin helposti ladata sähköautoni talon edessä, mutta muille sillä ei näytä olevan merkitystä. He pysäköivät paikalleni ikään kuin investointini ei olisi mitään.”
Martijnin asentama kaapelikanava on tarkoitettu latausjohdon turvalliseen asettamiseen jalkakäytävälle ilman, että ihmiset kompastuvat siihen. Ajatus oli yksinkertainen: hän halusi pysäköidä ja ladata sähköautonsa talonsa edessä ilman, että hänen tarvitsisi kiivetä katukivilaattojen tai muiden esteiden yli. Silti kaapelikanavan olemassaolo julkisella alueella ei tarkoita, että paikka olisi varattu yksinomaan hänelle. Ja siinä on ongelman ydin.
“Ymmärrän, että se on julkinen pysäköintipaikka, mutta olen silti investoinut siihen jotakin”, Martijn selittää. Hän halusi mielellään tukea kestävää tulevaisuutta hankkimalla sähköauton.
“Se on minulle paras tapa keventää ympäristön kuormitusta ja säästää polttoainekustannuksissa. Mutta jos en voi ladata autoani taloni edessä, mitä hyötyä siitä on?” Hän huokaa turhautuneena. “Tunne on kuin olisi voimaton.”
Martijnin mukaan kaapelikanavan asennus ei ollut halpaa, ja hän on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa saadakseen tarvittavat luvat ja hoitaakseen asennuksen. “Ajattelin, että jos toimin sääntöjen mukaan, kaikki menisi hyvin. Mutta näin ei ole.
Naapurit tietävät, että olen asentanut kaapelikanavan, he näkevät minun omistavan sähköauton, mutta he eivät välitä siitä.
Martijn on yrittänyt keskustella asiasta naapureidensa kanssa, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. “Olen ystävällisesti pyytänyt heitä ottamaan huomioon paikan taloni edessä. Mutta tuntuu siltä, kuin he eivät ymmärtäisi, tai ehkä he vain ajattelevat, että heillä on oikeus pysäköidä siellä, koska se on julkinen paikka. Ja rehellisesti sanottuna, teknisesti heillä on oikeus siihen.”
Tämä oikeudellinen kysymys tekee tilanteesta entistä vaikeamman Martijnille. Vaikka hän ymmärtää, että hänellä ei ole oikeutta pysäköintipaikkaan, hänestä tuntuu epäreilulta, ettei hän voi hyötyä omasta investoinnistaan.
“En voi vaatia, että he menevät muualle, mutta joka kerta, kun tulen kotiin ja paikkani on varattu, suutun. Se tuntuu kunnioituksen puutteelta. Onhan meillä sosiaalisia normeja ja tapakulttuuria, vai mitä?”
Martijn huomaa turhautuvansa yhä enemmän tilanteeseen, etenkin kun se ei tapahdu vain kerran, vaan melkein päivittäin. “On päiviä, jolloin ajan toiveikkaana kotiin, ajatellen, että paikkani on vapaa, mutta sitten näen taas toisen auton. Se ei ole enää hauskaa.”
Yksi hänen naapureistaan, joka haluaa pysyä nimettömänä, on kertonut ymmärtävänsä tilanteen vaikeuden. “Ymmärrän, että Martijnin täytyy ladata autonsa, mutta paikka on julkinen. En minäkään voi vaatia itselleni pysyvää paikkaa autolleni, miksi hän voisi?”
This seems to be the core of the problem: the lack of understanding for the personal investment Martijn has made and the limitations that a public space involves.
Martijn harkitsee nyt jopa oikeudellisia toimenpiteitä, mutta tietää sen olevan monimutkaista. “Olen soittanut kunnalle kysyäkseni, voisinko asentaa pysyvän latauspisteen tai saada edes varatun paikan, mutta se ei tapahdu helposti. Tuntuu kuin puhuisin seinälle.”
Hän tuntee, että laajempi keskustelu sähköautoista ja julkisista pysäköintipaikoista on tarpeen. “Yhä useammat ihmiset siirtyvät sähköautoihin, mutta infrastruktuuria ei olla mietitty kunnolla. Ei voi vain odottaa, että jokainen voi ladata autonsa kadulla ilman selkeitä sääntöjä siitä, kuka saa pysäköidä minnekin.”
Martijnille turhautuminen on toistaiseksi jatkuvaa. “Tiedän, että se saattaa kuulostaa pieneltä ongelmalta, mutta minulle se on todella iso ärsytys. Haluan vain, että ihmiset ottaisivat huomioon toisiaan. Onko se niin paljon pyydetty?”
Toistaiseksi tilanne on vain odottamista ja toivomista, että se muuttuu. Martijnilla on kuitenkin vähän toivoa, että lähitulevaisuudessa tulisi ratkaisu. “Tuntuu siltä, että ihmiset välittävät yhä vähemmän toisistaan. Niin kauan kuin se ei muutu, tunnen todennäköisesti samaa turhautumista joka päivä, kun tulen kotiin ja paikkani on taas varattu.”
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
