Silvia on 70-vuotias ja nauttii täysin siemauksin eläkepäivistään. Vuosikausien kovan työn ja lastensa kasvattamisen jälkeen hän on vihdoinkin elämänvaiheessa, jossa hän voi tehdä mitä itse haluaa. Mutta viime aikoina häneltä on alkanut kysyä jotain, mikä saa hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi: hänen tyttärensä haluaa, että hän huolehtii säännöllisesti lastenlapsista. Ja juuri nyt Silvialla ei ole halua ottaa taas ‘äidin’ roolia.
“Tyttäressäni on kaksi pientä lasta ja ymmärrän, että se on kiireistä”, kertoo Silvia. “Hän työskentelee, pitää huolta taloudestaan, ja tietenkin on vaikeaa pitää kaikki tasapainossa. Mutta kun hän kysyy minulta lastenhoitoa, tunnen valtavan paineen. Se on kuin minut työnnettäisiin takaisin äidin rooliin, eikä minulla ole enää siihen halua.”
Silvia on kasvattanut lapsensa suurella rakkaudella, mutta hän muistaa myös, kuinka haastavaa se oli. “Vuodet, jolloin kasvattelin lapsiani, olivat kauniita, mutta myös erittäin uuvuttavia. Nyt olen vihdoin elämänvaiheessa, jossa minulla on aikaa itselleni. Haluan harrastaa, matkustaa ja nauttia elämästä ilman vastuuta. Se tuntuu joskus itsekkäältä, mutta minusta tuntuu, että olen ansainnut sen nyt.”
Keskustelu hänen tyttärensä kanssa ei kuitenkaan aina suju helposti. Silvia huomaa, että hänen tyttärensä olettaa hänen olevan käytettävissä. “Hän sanoo usein: ‘Mutta äiti, olet kuitenkin kotona, eikö sinulla ole mitään muuta tekemistä?’ Se tuntuu minusta niin väärältä. Toki olen kotona, mutta se ei tarkoita, ettei minulla olisi mitään tekemistä. Haluan käyttää aikaa omalla tavallani.”
Vaikka Silvia pitää lastenlapsistaan valtavasti, hän tuntee eron mummona olemisen ja lastenhoitajana olemisen välillä. “Mummona oleminen tarkoittaa, että voin nauttia mukavista hetkistä: yhdessä keksien leipomisesta, askartelusta tai leikkipuistoon menemisestä. Mutta lastenhoitajana oleminen tuntuu erilaiselta. Se tarkoittaa vastuuta, hoitotuntien suunnittelemista ja jatkuvaa valppautta. Ja juuri sitä en enää halua.”
Silvia tuntee kuitenkin syyllisyyttä. “Kuulen ystäviltäni, että he kyllä hoitavat lastenlapsiaan, ja joskus mietin, näenkö asian väärin. Mutta sitten muistutan itselleni, että jokainen on erilainen. Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Eikö minulla ole oikeus olla ottamatta sitä vastuuta?”
Hänen tyttärensä näkee asian toisin. “Hän sanoo, että olen hieman kiittämätön ja että minun pitäisi auttaa häntä useammin. Mutta kysyn itseltäni: onko se minun tehtäväni? Olen kasvattanut hänet, tehnyt työni, ja nyt on hänen vuoronsa tehdä omat valintansa ja kantaa se vastuu.”
Silvia yrittää löytää tasapainon olemalla paikalla perheelleen ja pysymällä uskollisena itselleen. “Tietenkin haluan auttaa, kun se on todella tarpeen. Jos on hätätilanne tai hän on todella jumissa, olen valmis auttamaan. Mutta en halua vakituisia päiviä tai tuntea velvollisuutta. Se ei vain tunnu hyvältä.”
Kysymys, jonka Silvia esittää, koskettaa monia isovanhempia. Miten yhdistät halun olla mukava ja sitoutunut mummo oikeuteen omistaa omaa aikaa ja tilaa? Silvialle se on edelleen etsintää. “Toivon, että tyttäreni ymmärtää, että rajani eivät liity siihen, kuinka paljon välitän hänestä tai lastenlapsista. Se on vain valinta, että minulla on vihdoin hieman rauhaa ja vapautta näillä vuosilla.”
Hän päättää hymyillen: “Ehkä minun pitäisi käydä hyvä keskustelu hänen kanssaan. Ei vihalla, vaan rehellisyydellä. Koska lopulta haluan vain, että ymmärrämme toisiamme ilman painetta tai syyllisyyttä. Mummona oleminen on upeaa, kunhan saan olla myös oma itseni.”
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
