“En halua enää puhua sinulle, äiti! Jätä minut rauhaan!” huusin turhautuneena. En silloin tiennyt, että nämä olisivat viimeiset sanani hänelle.
Elämäni pyöri juoksemisen ja kiireen ympärillä. Kiireinen työ, kolme lasta ja kotitalous, joka ei koskaan pysähtynyt, tuntuivat siltä kuin aika olisi jatkuvasti kiinni saamassa minut. Jokainen ilta oli täynnä ruoanlaittoa, siivoamista ja läksyjen tekoa. Äitini oli ollut vuosikausia tuki ja turva, mutta viime aikoina se oli muuttunut.
Sen sijaan, että olisi tarjonnut apua, hän soitti minulle yhä useammin. Ne olivat pieniä, jokapäiväisiä keskusteluja, jotka koskivat enemmän hänen tarpeitaan seuraan kuin mitään muuta. Aluksi en juurikaan huomannut sitä. Mutta kun paine hartioillani kasvoi, alkoivat nuo puhelut häiritä minua.
Eräänä päivänä, kun tunsin oloni ylivoimaiseksi töiden ja kodin takia, kuppi meni nurin. Äitini soitti taas, keskellä kiireistä iltaa. “En jaksa enää tätä!” tiuskaisin. “Soitat aina väärään aikaan. Lopeta, älä soita enää minulle!” Suljin puhelimen odottamatta hänen reaktiotaan.
Hiljaisuus, joka jäi leijumaan
Ensimmäisinä päivinä tunsin helpotusta. Lopultakin rauhaa, ei enää puheluita hankalina aikoina. Mutta muutaman päivän kuluttua se alkoi vaivata. Miksi hän ei ollut soittanut uudestaan? Olinko suututtanut hänet?
Hiljaisuus tuli sietämättömäksi, ja lopulta päätin mennä käymään hänen luonaan. Hänen talolleen saavuttuani kaikki tuntui erilaiselta. Verhot olivat vedetty kiinni ja oli hiljaista. Kun koputin oveen, en saanut vastausta. Avain tärisi kädessäni, kun avasin oven.
Sisällä talossa oli hiljaista, liian hiljaista. Löysin hänet sängystä, hänen kasvonsa olivat rauhalliset, ikään kuin hän olisi nukkunut syvästi. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hetki, jona tajusin hänen olevan poissa, tuntui siltä kuin maa olisi pudonnut altani.
Mitä ei voi enää sanoa
Surun aallot tulivat ja menivät, mutta syyllisyys kalvoi koviten. Miksi olin vastannut hänelle niin tylysti? Miksi en ollut soittanut aikaisemmin pyytääkseni anteeksi? Viimeiset sanani hänelle olivat olleet kovia ja epäystävällisiä, ja sitä en voisi koskaan korjata.
Äitini oli aina ollut tukenani, vaikka hän ei itse olisi jaksanut. Hänen puhelunsa eivät olleet taakka, vaan rakkauden merkki, halu pysyä yhteydessä. Nyt ymmärsin sen, mutta se oli liian myöhäistä.
Ajattelen häntä joka päivä, ja sitä mitä olisin halunnut sanoa. “Rakastan sinua, äiti. Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt puolestani.” Nuo sanat eivät olisi koskaan saaneet jäädä sanomatta.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
