Henkilökohtainen tarina

Nimeni on Sandra, olen 39-vuotias, ja olen joutunut tekemään vaikean päätöksen, joka koskettaa minua syvästi: en enää käy vanhempieni luona. Heidän talonsa on muuttunut kaaokseksi täynnä tavaroita, pölyä ja sotkua. Olen vuosia yrittänyt auttaa ja vakuuttaa heitä siivoamaan, mutta he kieltäytyvät. Lukemattomien turhauttavien keskustelujen ja unettomien öiden jälkeen olen päättänyt ottaa etäisyyttä. Vaikka se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, se tuntuu myös siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni.

Miten se alkoi

Vanhempani, Henk ja Carla, ovat aina olleet hieman keräilijöitä. Isäni rakasti kirjoja ja vanhoja työkaluja, ja äitini oli ihastunut tarjouksiin ja askartelutarvikkeisiin. Se oli ennen mukavaa sekamelskaa, talo täynnä luonnetta ja tarinoita. Mutta heidän eläkkeelle jäätyään asiat muuttuivat. He jatkoivat tavaroiden ostamista ja säilyttämistä, eivätkä kyenneet luopumaan mistään. Pinot kasvoivat suuremmiksi, huoneet tupaten täyteen, ja se, mikä oli kerran lämmin paikka, muuttui ahdistavaksi sokkeloksi.

Aluksi olin lähinnä pahoillani siitä, ettei heillä ollut juurikaan tilaa itselleen. Heidän olohuoneensa oli täynnä laatikoita, keittiö oli tuskin enää käytettävissä, ja vierashuone – vanha huoneeni – oli muuttunut varastoksi. Ehdotin, että siivoaisimme yhdessä, mutta äitini sanoi: “Tarvitsemme kaiken tämän, Sandra. Et vain ymmärrä.” Isäni nyökkäsi hyväksyvästi. He eivät nähneet ongelmaa, kun taas minulle tuli joka kerta mahassa solmu, kun astuin sisään.

Vaikutus suhteeseemme

Talo ei ole vain täynnä, vaan myös likainen. Pöly kasaantuu, huonekalut ovat tahmeita ja siellä on tunkkainen haju. Joka kerta kun vierailin vanhempieni luona, tunsin oloni ylivoimaiseksi ja epämukavaksi. Minun oli pakotettava itseni istumaan ja teeskentelemään, ettei se häirinnyt minua, mutta sisälläni turhautuminen kiehui.

Yritin varovasti selittää heille, että ei ole terveellistä elää näin. Ehdotin, että selvittäisimme asioita yhdessä tai palkkaisimmeko ammattilaisen auttamaan. Mutta ehdotuksiani aina vähäteltiin. “Tämä on meidän kotimme, Sandra,” sanoi äitini. “Elämme kuten haluamme. Sinun ei tarvitse pitää siitä, kunhan me olemme tyytyväisiä.” Tuntui siltä, että huoleni täysin sivuutettiin, aivan kuin he eivät ymmärtäisi, kuinka vaikeaa minulle oli jatkuvasti käsitellä tätä.

Miksi päätin ottaa etäisyyttä

Murtumispiste tuli viime jouluna. Olin kutsunut heidät luokseni, koska tiesin, etten enää kestäisi heidän taloaan. Mutta he kieltäytyivät, kuten aina. “Juhlimme täällä,” sanoi isäni. “Se on perinne.” Kun selitin, etten tunne oloani mukavaksi heidän talossaan, äitini suuttui. “Teet niin kuin olisimme likaisia ihmisiä,” hän sanoi silmät kyynelissä. Se särki minut. Kyse ei ollut heistä henkilökohtaisesti, vaan tilanteesta. Silti tunsin syyllisyyttä.

Joulun jälkeen päätin olla enää menemättä heidän taloonsa. Tuntui, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Joka kerta kun olen siellä, sattuu nähdä heidän elävän niin. Koen, että se, etteivät he halua ottaa apuani vastaan, ja että huoleni nähdään kritiikkinä, koskettaa minua. Mutta myös minun on ajateltava omaa hyvinvointiani.

Tunteiden taakka

Koskee ottaa etäisyyttä. Kaipaan vanhoja aikoja, jolloin heidän talonsa oli lämmin ja vieraanvarainen koti. Kaipaan spontaaneja kahvikupposia ja pitkiä keskusteluja keittiön pöydän ääressä. Nyt tuntuu kuin olisin asettanut seinän välillemme. Vanhempani ovat yhä vanhempiani, ja rakastan heitä, mutta tämä tilanne tekee liki mahdottomaksi ylläpitää samanlaista sidettä.

Mikä ehkä vaivaa minua eniten, on ajatus siitä, etteivät he ymmärrä päätöstäni. He kokevat sen hylkäyksenä, kun taas teen sen juuri rakkaudesta. En halua katsoa, kuinka heidän talonsa nielaisee heidät aina enemmän. En halua jatkuvasti tuntea, että epäonnistun, vaikka olen yrittänyt kaikkea.

Mitä nyt?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä jokin joskus muuttuu, ehkä ei. Toivon, että vanhempani jonain päivänä tajuavat, ettei tämä ole terveellistä ja että he hyväksyvät apuni. Siihen asti yritän tukea heitä muilla tavoin, kuten puheluilla ja retkillä kodin ulkopuolella. Mutta tuntuu silti siltä kuin jotain puuttuisi.

Tunnistatko tilanteen?

Jaan tämän tarinan, koska tiedän, etten ole ainoa. Oletteko te koskaan kokeneet jotain vastaavaa? Kuinka käsittelette vanhempia, jotka kieltäytyvät ottamasta apua vastaan? Ja kuinka yhdistätte rakkauden perheeseen ja omien rajojen asettamisen?

Toivon, että vinkit ja kokemukset voivat auttaa, ei vain minua, vaan myös muita samanlaisessa tilanteessa olevia. Joskus tuntuu, että epäonnistun, mutta ehkä tämä onkin rakkauden muoto – tietää, milloin ottaa etäisyyttä suojellakseen itseään.

Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!