Jalkapallo? Se ei kiinnosta minua ollenkaan. En mene otteluun pelin tai joukkueen kannustamisen vuoksi. Minulle kyse on jostain muusta: mahdollisuudesta mellakoida ja tuhota. Se jännitys, rikkoutuvan lasin ääni ja savun haju – ne vetävät minua puoleensa. Olipa kyseessä jalkapallo-ottelu, mielenosoitus tai pelkkä mellakka, olen paikalla. En suoraan katsomossa, mutta aina lähistöllä. Kunhan on jotain rikottavaa.
En siis seuraa jokaista ottelua tarkasti, mutta pidän paikkoja kuten X silmällä. Katson, tapahtuuko jotain, onko rettelöitä tai hallinnasta karannutta väkijoukkoa, ja heti kun asiat alkavat käydä jännittäviksi, olen menossa.
Haluan sitä kaaosta, sitä energiaa, joka saa tuhoamaan asioita. Ehkä se kuulostaa oudolta useimmille, mutta minulle se on jotain, mitä odotan innolla.
Vanhempani eivät myöskään koskaan antaneet minulle suuntaa. Ei ollut ketään, joka olisi välittänyt siitä, mitä tein tai miten käyttäydyin. En saanut rajoja siitä, mikä on oikein tai väärin. Ehkä siksi haen aina sitä kontrollia, voimaa tuhota asioita. Se tuntuu tavalta paeta sitä tyhjyyttä itsessäni.
Ja sitten on poliisi. He luulevat voivansa pysäyttää minut, mutta nauran noille rangaistuksille. He voivat pitää minua muutaman tunnin tai antaa sakot, mutta mitä se minulle tekee?
Minut on pidätetty jo useita kertoja, mutta se ei muuta mitään. Jos rangaistukset pysyvät näin lievinä, miksi lopettaisin? Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Minusta tuntuu, että voin aina päästä pakoon ilman todellista menetystä.
Ulkopuolisten silmissä voi vaikuttaa siltä, että tuhlaan aikaani mellakoissa ja tuhoamisessa, mutta minulle tämä on ainoa tapa tuntea eläväni. Ei ole väliä kuka voittaa tai häviää; kyse on siitä jännityksestä ja mahdollisuudesta purkaa kertynyt viha. Niin kauan kuin voin tuhota jotain, löydän etsimäni.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
