Jo lukiosta lähtien olemme olleet erottamattomia. Paras ystäväni ja minä jaoimme kaiken – salaisuudet, unelmat, pienet ja suuret hetket. Naureskelimme samoille jutuille, ja tiesimme aina, mitä toinen tarvitsi. Mutta nyt. Koska kerroin haluavani lapsia, tunnen että kaikki välillämme on muuttumassa. Itse asiassa, hän sanoi minulle, että petän hänet haluamalla tulla äidiksi. Ja nyt istun tässä, repeytyneenä perheen kaipuun ja pelon, että menetän hänet, välillä.
Hänen reaktionsa oli voimakas, odottamaton. Kun kerroin hänelle varovasti, että keskustelen kumppanini kanssa lapsista, hän vaikutti aluksi hiljaiselta, ikään kuin hän tarvitsisi hetken käsitelläkseen asiaa. Mutta sitten tuli vyöry sanoja, raakoja ja aitoja. Hän sanoi, että valitsen toisen suunnan, mikä muuttaa kaiken, mitä meillä on yhdessä, että valitsen elämän, johon hän ei halua kuulua. Olin ällistynyt. Mitä tekemistä lasten saamisella oli hänen kanssaan? Se tuntui iskulta kasvoihini.
Meillä oli aina ollut sopimus, hän sanoi: että pysymme vapaina ja itsenäisinä. Ei lapsia, ei velvollisuuksia, vain me ja unelmamme. Hän muistutti minua kaikista niistä kerroista, kun naureskelimme yhdessä itkeville lapsille ja vannoimme, ettemme koskaan tekisi niin. Hänelle valintani tuntui petturuudelta tuota lupausta kohtaan, ikään kuin jättäisin hänet jonkin sellaisen vuoksi, mitä hän piti vankeutena.
Sen keskustelun jälkeen ystävyytemme on muuttunut tunnistamattomaksi. Hän välttelee minua useammin, ja kun puhumme, tunnen välillämme kylmän etäisyyden. Hän sanoo, etten ymmärrä häntä, että minusta on tulossa “yksi heistä” – äiti, joka puhuu vain lapsistaan ja menettää oman identiteettinsä. Yritän selittää, etten muutu, että olen yhä sama Eva, vain uusien toiveiden kera. Mutta hänelle se ei näytä riittävän.
Mikä sattuu eniten, on hänen kova tuomionsa. Hän näyttää ajattelevan, että olen heikko, että mukautun yhteiskunnan naiseuteen kohdistuviin odotuksiin. Ikään kuin minulla ei saisi enää olla omia unelmia, koska ne sattuvat sisältämään lapsia. Hän syyttää minua siitä, että jätän hänet – piston, jonka hän kokee syvästi ja henkilökohtaisesti. Hän ei halua kuulla mitään vauvavalokuvista, lastenjuhlista tai unettomista öistä. Hänen mielestään ne ovat elämän symboleja, joista hän ei halua olla tietoinen.
Nyt tunnen olevani repeytynyt kahden maailman välillä. Toisaalta perheunelma, elämä, jonka näen yhä selvemmin. Toisaalta ystävyys, joka on ollut vuosia perustani, henkilö, joka tietää minusta kaiken ja joka on aina ollut rinnallani. Mutta mitä ystävyys enää merkitsee, jos toisen meistä on pakko kieltää itsensä säilyttääkseen sen?
Mietin, voinko koskaan vakuuttaa hänelle, että äitiys ei ole loppu, vaan uusi alku. Että olen yhä sama ihminen, samoilla unelmilla, vain nyt niiden rinnalle on tullut syvempi toive. Mutta välillämme oleva kuilu tuntuu ylitsepääsemättömältä. Hän ei halua lapsia elämäänsä, ja kipeä oivallus kasvaa, että se saattaa tarkoittaa, ettei hän ehkä halua minuakaan.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
