Linda, 72 vuotta vanha, on jumissa avioliitossa, joka tuo hänelle enemmän surua kuin iloa. Hänen miehensä, Martin, kohtelee häntä usein epäystävällisesti, mikä on hänelle raskasta.
“Olemme olleet yhdessä siitä lähtien kun olin seitsemäntoista,” hän kertoo. “Kun olin kaksikymmentä, menimme naimisiin. En tuntenut muita miehiä ja luulin, että hänen itsepäisyytensä ja itsekeskeisyytensä olivat vain normaaleja.
Mutta oli myös kauniita hetkiä. Hän oli luotettava elättäjä, ei koskaan unohtanut syntymäpäivääni ja kiireisinä vuosina lasten kanssa kaikki sujui hyvin. Löysimme tavan elää yhdessä olematta todella toistemme tiellä.”
Nyt kun heidän lapsensa ovat muuttaneet pois kotoa ja Martin on eläkkeellä, yhdessä eläminen käy yhä monimutkaisemmaksi. Linda huomaa, että vanhat ärsytykset ovat kehittyneet vakaviksi ongelmiksi.
“Martin on usein äreä tai ärtyisä ilman syytä,” hän sanoo. “Hän ärsyttää minua pienimmistäkin asioista. Jopa lapsemme sanovat, että minun ei pitäisi hyväksyä tätä. He ovat sitä mieltä, että ansaitsen enemmän kunnioitusta.”
Näistä vaikeuksista huolimatta Linda ei harkitse avioeroa. “Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” hän kysyy ääneen. “Aloittaa uudelleen ikäni puolesta? Ystäväni sanovat, että minulla on edelleen kaunis elämä edessäni, mutta näen sen eri tavalla.
Ajatus yksin vanhenemisesta pelottaa minua.
Pitäisikö minun luopua kodistani, joka on täynnä muistoja, pientä asuntoa varten? Tuo ajatus pelottaa minua. Ehkä olen kiintynyt tavaroihini, mutta kotini merkitsee minulle paljon. Toivon, että Martin ajan myötä tulee taas hieman ystävällisemmäksi. Onneksi meillä on tarpeeksi tilaa vältellä toisiamme silloin tällöin.”
Lindan päätös jäädä Martinin luo perustuu pääasiassa hänen tarpeeseensa saada vakautta. Hän ei halua luopua kaikesta, mikä on hänelle tuttua.
Talo, johon he ovat rakentaneet elämänsä, tuntuu ankkurilta myrskyisässä meressä. Vaikka hän kutsuu itseään joskus materialistiseksi, hän tietää myös, että se on enemmän kuin sitä.
Se on paikka, jossa hän tuntee olonsa turvalliseksi maailmassa, joka muuttuu yhä nopeammin.
Lisäksi hän toivoo parannusta. Ehkä Martin ajan ja levon myötä muuttuu vähemmän ärtyisäksi. Linda yrittää keskittyä siihen, mitä vielä on, sen sijaan, että miettisi, mitä puuttuu.
Hänen lapsensa ja ystävänsä osoittavat hänelle uuden alun mahdollisuutta, mutta Lindalle tämä askel tuntuu liian suurelta.
Hän valitsee sen, mikä on hänelle tuttua, vaikka se onkin joskus puutteellinen.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
