Autoni on minulle kaikki kaikessa. Se on seissyt kotitalon edessä jo kaksikymmentä vuotta, ja ajan sillä melkein päivittäin. Olipa kyse sitten ostosmatkasta kylään, lääkärissä käynnistä tai ystävien luona vierailusta, autoni on vapauteni. Joten kun minulle kerrottiin, että en ehkä enää aja tarpeeksi turvallisesti, tuntui siltä kuin joku yrittäisi viedä osan elämästäni.
Kaikki alkoi, kun tyttäreni ajoi kanssani ja sanoi jälkeenpäin, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota tielle. “Melkein osuit pyöräilijään, isä,” hän sanoi. Heilautin kättä ja sanoin, että kyseessä oli vain väärinkäsitys. Jokainenhan tekee joskus virheen, eikö? Mutta hän piti tiukasti kiinni siitä, että minun pitäisi olla varovaisempi, ja että minun ehkä pitäisi harkita ajokortin luovuttamista.
Tätä neuvoa tuli myös muilta. Naapuri, jonka olen tuntenut vuosia, sanoi nähneensä minun ajelevan tien puolelta toiselle. Lääkärini alkoi varovaisesti puhua ajotestistä. Ja poikani liittyi joukkoon, huolissaan siitä, kuinka turvallinen olen vielä liikenteessä. Mutta mitä he eivät ymmärrä, on se, että autoni ei ole vain kulkuväline. Se on minun tapani säilyttää itsenäisyyteni. En halua istua koko päivää kotona ja olla riippuvainen muista.
En voi kuvitella, etten ajaisi enää autoa. Ajatus siitä, että minun iässäni pitäisi alkaa soitella taksia, tai pyytää tytärtäni viemään minut supermarkettiin, tuntuu kuin menettäisin kaiken itsenäisyyteni. Eihän se ole se elämä, jota haluan elää?
Tietysti tiedän, että reaktioni eivät ehkä ole enää yhtä nopeita kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ja kyllä, ehkä olen muutaman kerran jarruttanut liian voimakkaasti tai jättänyt liikennemerkin huomiotta. Mutta se ei tarkoita, että olisin vaaraksi tiellä. Liikenne on muuttunut hektiseksi, kaikki ajavat kuin kiireellä, ja yritän vain löytää tieni. Sitä paitsi, enhän tee pitkiä matkoja ympäri maata. Kyse on lyhyistä matkoista lähiympäristössä, jonka tunnen paremmin kuin kukaan muu.
Joskus kuulen, että olen “itsepäinen”, että vaarannan muita, kun en luovuta ajokorttiani. Mutta mielestäni sen pitäisi olla minun valintani. Tunnen rajani, tiedän, mihin pystyn. Ja jos en enää pystyisi ajamaan, tajuisin sen kyllä itse. En luota vain siihen, mitä muut sanovat. Sillä he eivät tunne sitä tunnetta, kun kesäpäivänä ajoviima puhaltaa ikkunasta, tai vapautta lähteä minne haluaa, milloin haluaa.
Usein mietin, liittyvätkö heidän huolensa todella minuun, vai enemmän heidän omaan mielenrauhaansa. Ymmärrän, että he ovat huolissaan, mutta joskus tuntuu enemmän siltä, että he kohtelevat minua kuin lasta. Ikään kuin en itse osaisi päättää, mikä on minulle parasta. Olen tehnyt omat päätökseni koko elämäni ajan, enkä halua, että se muuttuu yhtäkkiä.
En aio luovuttaa ajokorttiani noin vain, en niin kauan kuin tuntuu siltä, että olen hallinnassa. Jos todella tulee aika, jolloin olen vaaraksi tiellä, niin sitten heidän pitää todistaa se. Siihen asti aion jatkaa ajamista, koska se on se, mikä antaa minulle tunteen, että olen yhä itsenäinen. Ehkä he kutsuvat sitä itsepäisyydeksi, mutta minä kutsun sitä vapauden puolustamiseksi.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
