Vanhemmuuden maailmassa on vähän haasteellisempaa kuin löytää oikea tasapaino oman kasvatustyylin ja muiden vaikutteiden välillä. Minulle, Kirsten (30), tämä haaste tuli anoppini, Helena, muodossa. Nyt jaan tarinani siitä, kuinka yritin asettaa rajojani ja kamppailuista, joita kohtasin kumppanini Mikon (32) kanssa.
Kaikki alkoi siitä, kun Helena, joka oli aina ollut osallistuva isoäiti, alkoi yhä useammin vaikuttaa rutiineihimme. Mikä alkoi hyväntahtoisina neuvoina, kasvoi pian jatkuvaksi sekaantumiseksi siihen, miten kasvatamme tytärtämme Emiliaa. Vaikka arvostin hänen osallisuuttaan, huomasin, että hänen huomautuksensa siitä, kuinka saisimme Emilian nukkumaan paremmin ja mitä meidän tulisi hänelle antaa, kävivät ylivoimaisiksi.
Eräänä lauantaipäivänä päätin, että oli aika jakaa huoleni. Mikko ja minä istuimme yhdessä ruokapöydän ääressä, ja kerroin hänelle, että tunsin itseni ylikuormitetuksi Helenan sekaantumisesta. “Tunnen todellakin oloni paineistetuksi,” selitin. “Tuntuu siltä, että kaikki, mitä teemme, ei ole tarpeeksi hyvää hänelle, ja se tekee minut epävarmaksi.”
Mikko, joka yleensä oli erittäin ymmärtäväinen, ei alkuun ollut täysin samaa mieltä kanssani. “Ymmärrän, että olet huolissasi, mutta Helena tarkoittaa hyvää,” hän sanoi. “Hänellä on paljon kokemusta lasten kanssa ja hän haluaa vain auttaa meitä.”
Oli vaikea kuulla, että hän ei ollut täysin samalla linjalla kanssani. Minusta tuntui siltä, että en ollut vain tekemisissä anoppini kanssa, vaan myös kumppanin kanssa, joka ei täysin ymmärtänyt, kuinka rasittava tilanne minulle oli.
“Tiedän, että hän tarkoittaa hyvää,” vastasin, “mutta hänen jatkuva puuttumisensa tuntuu kritiikiltä meidän kasvatusmetodeitamme kohtaan. Meidän täytyy löytää tapa tehdä hänelle selväksi, että haluamme kulkea omaa polkuamme.”
Keskustelu johti konfliktiin Mikon ja minun välillä. Hänestä meidän olisi ehkä oltava hieman joustavampia ja että Helenan neuvot voisivat olla arvokkaita, kun taas minä ajattelin, että meidän pitäisi asettaa rajamme säilyttääksemme terveellisen kasvatustilanteen.
Keskustelu oli tunteikas, ja tunsin usein taistelevani kahdella rintamalla: anoppini sekaantumista vastaan ja kumppanini ymmärtämättömyyttä vastaan.
Lopulta päätimme yhdessä etsiä ratkaisua. Mikko ja minä sovimme, että lähestyisimme Helenaa kunnioittavasti, mutta että meidän olisi oltava myös selkeitä rajoistamme.
Keskustelimme Helenan kanssa ja selitimme, että arvostamme hänen neuvojaan, mutta että haluamme myös noudattaa omaa kasvatustyyliämme. Helpotukseksemme hän suhtautui ymmärtäväisesti ja suostui antamaan meille enemmän tilaa.
Tilanne Helenan kanssa on siitä lähtien parantunut, ja se on opettanut minulle, että viestintä on välttämätöntä jokaisessa perheessä. Vaikka kumppanisi ei aina olisi suoraan samaa mieltä kanssasi, on tärkeää jakaa tunteitaan ja huoliaan ja etsiä yhdessä ratkaisua.
Tämä prosessi ei ainoastaan parantanut suhdettamme Helenaan, vaan myös vahvisti suhdettamme Mikkoon. Se muistutti minua siitä, että kärsivällisyys ja avoin viestintä ovat avain löytää kaikkia osapuolia hyödyttävä tasapaino, vaikka ajat olisivat kuinka vaikeita tahansa.
Mitä mieltä sinä olet tästä tilanteesta? Jaa kokemuksesi Facebook-kommenteissa.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
