Liisa, 70-vuotias nainen, on asunut samassa talossa yli kolmekymmentä vuotta, vaatimattomassa rivitalossa rauhallisella alueella. Se on talo täynnä muistoja, missä hänen lapsensa kasvoivat, ja jossa hän rakensi elämänsä yhdessä nyt jo edesmenneen miehensä kanssa.
Mutta nykyään tuo talo tuntuu hänestä tyhjältä. “Hiljaisuus on joskus sietämätöntä,” hän sanoo, samalla kun hän osoittaa keittiönpöytää, missä hän juo kahviaan joka aamu yksin. “Tunnen itseni yksinäiseksi, edes naapurit eivät tule kahville.”
Liisan elämä on muuttunut dramaattisesti hänen miehensä kuoleman jälkeen viisi vuotta sitten. Ennen heidän kotinsa oli vilkas paikka. Siellä kävi aina ihmisiä: lapset, ystävät, naapurit. “Mieheni rakasti seurallisuutta,” Liisa kertoo hymyillen. “Meillä oli usein illallisia ja peli-iltoja, ja naapurit poikkesivat säännöllisesti juttelemaan tai kahville. Mutta hänen poismenonsa myötä kaikki se on kadonnut.”
Miehensä kuoleman jälkeen Liisa toivoi voivansa säilyttää yhteydet naapureihinsa ja ystäviinsä. Mutta se osoittautui vaikeammaksi kuin luultiin. “Aluksi naapurit vielä kävivät säännöllisesti katsomassa, miten voin,” hän muistelee. “He toivat ruokaa ja tarjosivat apua. Mutta ajan mittaan nämä käynnit vähenivät. Ihmisillä on oma elämänsä, enkä halua olla heille vaivaksi.”
Liisan lapset asuvat ympäri Hollantia. Hänen tyttärensä asuu Groningenissa ja poikansa Maastrichtissa, maan toisella puolella. “He soittavat säännöllisesti, ja olen siitä erittäin kiitollinen,” Liisa sanoo. “Mutta en näe heitä usein. Heillä on omat kiireiset elämänsä, työt ja lapset. Ymmärrän sen, mutta se tekee päivistäni täällä niin pitkiä.”
Päivät Liisan talossa kuluvat hiljaisessa ja yksinäisessä rytmissä. Hän aloittaa aamunsa kahvikupilla samalla pöydällä, jossa hän kerran istui miehensä kanssa. “Joskus tunnen yhä hänen läsnäolonsa,” hän kuiskaa, ikään kuin peläten rikkovansa hiljaisuuden. “Mutta useimmiten on vain tosi hiljaista.”
Liisa täyttää päivänsä pienillä kotitöillä ja katsoo paljon televisiota ajan kuluttamiseksi. Hän yrittää silloin tällöin kävellä naapurustossa, mutta hänen kehonsa ei aina ole samaa mieltä. “Polveni särkevät, joten en voi kävellä pitkälle. Ja kun olen ulkona, en juuri näe ketään,” hän kertoo.
Naapurusto on muuttunut; monet vanhat asukkaat ovat muuttaneet pois tai kuolleet, ja uudet asukkaat näyttävät elävän kiireellistä elämää. “He ovat ystävällisiä, kyllä,” Liisa sanoo. “Mutta se ei ole enää kuten ennen, kun naapurit pistäytyivät nopeasti juttelemaan tai kahville.”
Liisan suurin ikävä on ihmiskontaktin puute. “Kaipaan sitä, että joku vain tulisi käymään, vain kupilliselle kahvia,” hän sanoo hauraan hymyn kera. “Ei sen tarvitse kestää kauan, mutta vain pieni hetki keskustelua, joku kenelle puhua. Se tekisi niin paljon.”
Ongelma on kuitenkin se, että Liisa tuntee usein ylpeyttä tai vaivaa itseään ottamaan aloite. “En halua vaikuttaa tunkeilevalta,” hän myöntää. “Kaikilla on kiire, enkä halua olla vaivaksi.” Silti yksinäisyys on joskus niin ylivoimaista, että hän rohkaisee itsensä tarttumaan puhelimeen. “Joskus soitan tyttärelleni, mutta tunnen silti syyllisyyttä. Hän tekee kokopäivätöitä ja hänellä on pieniä lapsia. Sitten ajattelen: anna hänen olla rauhassa.”
Illat ovat Liisalle vaikeimpia. “Silloin talossa tulee todella hiljaista,” hän kertoo. Hän katsoo ulos olohuoneensa ikkunasta, jossa hämärä laskeutuu hitaasti. Katu on tyhjä, vain muutaman auton ajaessa ohi. “Ennen kuulin lasten leikkivän ja ihmisten puhuvan puutarhassa, nyt on hiljaista. Todella hiljaista.”
Televisio on usein päällä, ei siksi että sitä katsottaisiin, vaan jotta talossa olisi ääntä. “Se kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta joskus laitan television päälle katsomatta sitä oikeasti, vain kuullakseni jotain. Silloin tuntuu vähemmän yksinäiseltä.” Mutta sekään ei ole ratkaisu. “Se ei ole sama kuin aito keskustelu. Ääni joka puhuu sinulle, joka katsoo sinua. Sitä kaipaan eniten.”
Huolimatta yksinäisyydestään Liisa ylläpitää toivoa paremmasta ajasta. “Ehkä uskallan pian soittaa ovikelloa naapureilleni,” hän sanoo varovasti. “He ovat ihan mukavia ihmisiä, mutta en halua häiritä heitä.”
Hän toivoo, että joskus tulee aika, jolloin ihmisillä on enemmän aikaa toisilleen, jolloin on taas tilaa spontaaneille vierailuille ja pienille arkisille kohtaamisille. “Tiedän, että maailma on muuttunut,” hän sanoo, “mutta kupillinen kahvia naapurin kanssa, sen pitäisi olla vielä mahdollista.”
Liisan tarina on koskettava esimerkki siitä, kuinka yksinäisyys voi iskeä, vaikka joku olisi kerran elänyt rikasta sosiaalista elämää. Tyhjyys, jonka hän tuntee miehensä kuoleman jälkeen, on osittain väistämätön, mutta sosiaalisen kontaktin puute pahentaa tuota yksinäisyyttä.
Yksinkertainen kaipuu kupilliselle kahvia naapurin kanssa tekee hänen tarinansa tunnistettavaksi ja kivuliaan arkipäiväiseksi. Se saa meidät ymmärtämään, kuinka tärkeää on pitää huolta vanhemmista sukupolvista, ja kuinka suuri ero pieni ele voi tehdä.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
