Mona istui sängyn reunalla, kun hänen kymmenvuotias poikansa, Sam, asettui hänen viereensä. Kello oli jo melkein keskiyö, ja väsymys hänen kehossaan oli melkein sietämätön. Hän katsoi Samia, jonka suuret ruskeat silmät olivat täynnä pelkoa ja väsymystä. Joka ilta oli sama. Sam halusi kovasti nukkua vanhempiensa kanssa, mutta Mona alkoi miettiä, oliko tämä normaalia tämän ikäiselle lapselle.
Sam oli aina ollut herkkä luonteeltaan, mutta pelko olla yksin tuntui pahenevan parin viime kuukauden aikana. Se alkoi satunnaisilla pyynnöillä saada nukkua heidän kanssaan levottomina öinä. Ajan myötä tämä kuitenkin kehittyi vakituiseksi kuvioksi.
Joka ilta, kun oli aika mennä nukkumaan, Mona saattoi nähdä huolestuneen ilmeen Samin silmissä, kun hän katsoi omaa huonettaan. ”Äiti, saanko nukkua teidän kanssanne? Pelkään olla yksin,” hän kysyi joka ilta uudelleen.
Mona ja hänen miehensä Tom olivat kokeilleet erilaisia strategioita rauhoittaa Samia. He olivat asettaneet yövalot, luoneet rauhoittavia iltarutiineja ja jopa puhuneet hänen kanssaan hänen peloistaan. He olivat myös hakeneet ammatillista apua; lastenpsykologi oli neuvonut heitä luomaan rauhoittavan rutiinin ja antamaan positiivisia vahvistuksia.
Huolimatta heidän ponnisteluistaan, parannusta oli vain vähän. Sam tuli joka yö heidän sänkynsä viereen ja lopulta Mona ja Tom antoivat periksi, usein pelkästä väsymyksestä, ja antoivat hänen nukkua heidän kanssaan.
Tilanne alkoi turhauttaa Monaa. Hän mietti, tekivätkö he jotain väärin. Ehkä he olivat liian myöntyväisiä, tai ehkä he olivat valinneet väärän lähestymistavan. Hän huomasi, että Tom, huolimatta kärsivällisyydestään, alkoi myös olla yhä turhautuneempi. Pitkän työpäivän jälkeen hänellä ei usein ollut voimaa käsitellä Samin pelkoja. Tämä johti jännitteisiin heidän välillään ja aiheutti Monalle lisää stressiä.
Eräänä iltana, taas kerran kun Sam makasi heidän sänkynsä vieressä, Mona puhui avoimesti Tomille. ”En tiedä enää, mitä tehdä,” hän sanoi. ”Onko normaalia, että 10-vuotias lapsi nukkuu joka yö meidän sängyssämme? Onko hänen kehityksessään ollut jotakin vikaa? Ehkä meidän pitäisi todella keskustella jonkun kanssa siitä, mitä meidän pitäisi tehdä.”
Tom nyökkäsi. ”Luulen, että meidän on todella haettava apua. Olemme jo kokeilleet monia asioita, mutta mikään ei tunnu toimivan todella. Ehkä meidän pitäisi hakea lastenpsykologia selvittääksemme, onko taustalla syvempiä ongelmia.”
Kohdatessaan helpotuksen tunteen siitä, etteivät he olleet yksin ratkaisua etsimässä, Mona aloitti avun etsimisen verkossa. Hän löysi useita foorumeita ja artikkeleita, joissa vanhemmat jakoivat kokemuksiaan samanlaisista tilanteista.
Mona huomasi, että lasten pelko olla yksin Samin iässä ei ollut epätavallista. Monet vanhemmat kertoivat, että heidän lapsensa kamppailivat samalla tavalla, usein stressin tai elämän suurten muutosten seurauksena.
Lopulta Mona löysi lastenpsykologin, joka oli erikoistunut lasten ahdistuneisuushäiriöihin. Muutaman istunnon jälkeen tiimi tuli siihen tulokseen, että Samin pelot eivät olleet epätavallisia, mutta oli tärkeää auttaa häntä askel askeleelta voittamaan pelkonsa.
He laativat suunnitelman, joka auttaisi Monaa ja Tomia opastamaan Samia oppimaan nukkumaan yksin. Suunnitelma sisälsi rakenteellisen iltarutiinin, positiiviset vahvistukset ja palkitsemisjärjestelmän jokaista yötä varten, jolloin hän nukkui omassa sängyssä.
Uuden lähestymistavan mielessä, Mona ja Tom alkoivat vähitellen toteuttaa muutoksia. He sisustivat Samin makuuhuoneen uudelleen, jotta siitä tulisi mukavampi ja kutsuvampi. He laativat rutiinin, jossa he lukisivat joka ilta rauhallisen kirjan yhdessä ennen nukkumaanmenoa ja varmistivat, että hän menisi nukkumaan samaan aikaan joka ilta.
Lisäksi he ottivat käyttöön palkitsemisjärjestelmän. Sam sai tarran kalenteriin joka yö, jolloin hän nukkui omassa sängyssä. Tietyn määrän tarrojen jälkeen hän saisi pienen palkinnon, kuten lisäleikkiaikaa lauantaina tai erityisen retken. Tämä järjestelmä antoi Samille jotakin, jota odottaa, ja auttoi häntä tuntemaan olonsa positiivisemmaksi nukkua omassa sängyssä.
Ensimmäiset pari viikkoa olivat haastavia. Oli öitä, jolloin Sam tuli vieläkin heidän sänkyynsä keskiyöllä. Mona ja Tom yrittivät pysyä rauhallisina ja toistivat kärsivällisesti iltarutiinin. He antoivat positiivisia vahvistuksia ja muistuttivat Samia, että hän oli turvassa omassa huoneessaan.
Vähitellen Sam alkoi osoittaa muutoksia. Vaikka oli vielä öitä, jolloin hän oli hieman pelokkaampi, hän alkoi tuntea olonsa yhä mukavammaksi omassa sängyssään. Kesti muutaman kuukauden, ennen kuin jokailtainen tapa heidän sänkynsä ääressä loppui, mutta edistyminen oli selvää.
Mona ja Tom olivat helpottuneita, että he olivat löytäneet ratkaisun, joka toimi, vaikka se ei ollutkaan nopea korjaus. Se oli kärsivällisyyttä, johdonmukaisuutta ja rakastavaa opastusta vaatinut prosessi. He olivat kiitollisia, että he olivat hakeneet apua ja että he nyt, askel askeleelta, pystyivät taas viettämään rauhallisia öitä.
Ja vaikka Sam tuli vieläkin silloin tällöin heidän sänkyynsä, yöt olivat nyt paljon harvinaisempia ja pelko paljon vähemmän voimakasta. Se oli ollut pitkä matka, mutta Mona oli ylpeä heidän saavuttamastaan edistyksestä ja siitä sitkeydestä, jota Sam oli osoittanut.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!
