Ryhmä nuoria tyttöjä seisoo rennossa asennossa yhdessä. Heidän vaatetuksensa on yksinkertainen ja siisti: kauluspuserot, polvimittaiset hameet ja tukevat saappaat jalassa.
Ei näkyviä logoja, ei trendikkäitä muotivillityksiä tai raskasta meikkiä. Heidän kasvonsa ovat puhtaat ja vaikutelmaltaan luonnolliset, ilman pistoksia tai meikkikontuurien korostuksia. Älypuhelimia ei näy missään, koska niitä ei vielä ole olemassa. Nämä tytöt elävät täysin hetkessä, ilman digitaalista häiriötä.
Kuva huokuu rauhaa ja yksinkertaisuutta. Ilmassa on jotain ajattomuuden tuntua, joka ei sovi mihinkään aikajanalle. Kaikki vaikuttaa aidolta, ystävälliseltä ja pehmeältä. Tytöt nauravat vapautuneesti, kukaan ei murehdi tykkäyksistä tai online-imagosta. Ei suodattimia tai muokattua todellisuutta, vain hetki sellaisena kuin se oli.
Kuitenkin pinnan alla on jokin epämukavuus. Kun katsoo pidempään, sen huomaa: tämä luonnollisuus ei enää tunnu itsestään selvältä. Mikä hankaa on hiljaisuus, rauha, kiireettömyys. Tämänkaltaisen normaalin yksinkertaisuuden edessä herää kaipuu, joka nykyään vaikuttaa harvinaiselta.
Kuva on peräisin 1970-luvulta. Ajanjaksolta, jolloin ulkonäköä ei määränneet algoritmit tai vaikutteenantajat. Tyttöjen luonnollinen olemus osoittaa, kuinka vähäistä paine täydellisyyteen oli. Ei kuntosalivartaloita tai tiukkaa dieettiä, vaan solakkuus koulumatkojen pyöräilystä, ulkoleikeistä ja juustovoileivistä.
Heidän minäkuvaansa muokkasivat perhe, luokkatoverit ja luotettavat aikuiset, ei kuvien kommentit. Ei selfieposeerauksia, ei pakonomaista tarvetta tuntemattomien hyväksynnälle. Vain olla sellaisenaan, sen sijaan että yrittäisi olla joku, joka ei koskaan tule olemaan.
Se kontrasti nykyisyyden kanssa on se mikä iskee niin kovaa. Rauha tuossa vanhassa kuvassa tuntuu lähes epärealistiselta verrattuna nykyajan jatkuviin ärsykkeisiin. Nuoret ovat nykyään usein ylikuormitettuja, vertaavat itseään muihin ja tavoittelevat digitaalista tunnustusta, joka ei koskaan tunnu riittävältä. Kaiken täytyy olla kauniimpaa, parempaa, näkyvämpää.
Monet, jotka elivät tuon ajanjakson, katsovat siihen kaiholla takaisin. Ei siksi, että kaikki olisi silloin ollut täydellistä, vaan koska perusasiat tuntuivat yksinkertaisemmilta. Vähemmän ulkonäköön keskittymistä, enemmän aitoja hetkiä. Aikaa, jolloin vain leikittiin ulkona pimeään asti, ilman että kukaan tiesi missä olit – ja se oli ihan ok.
Mikä vaikuttaa kadonneelta, on vilpittömyys. Ei poseerauksia kameraa varten, vaan puhdasta spontaanisuutta. Ei huolia siitä, miltä näyttää, vaan huolia siitä, koska on päivällinen. Tuon itsestään selvä vapaus on jotain, minkä moni haluaisi nyt palauttaa, vaikka vain päiväksi.
Vaikka ajat muuttuvat, ei yhteyden olemuksen tarvitse kadota. Ehkä vastaus ei olekaan nostalgiassa, vaan yksinkertaisuuden uudelleenarvostuksessa. Vähemmän näyttöaikaa, enemmän aitoa kontaktia. Vähemmän täydellisyydentavoittelua, enemmän tilaa puhtaudelle.
Kuva on peili. Ei peili, joka näyttää ulkonäön, vaan menneen – ja ehkä myös kaipuumme. Se ei herätä tuomioita, ainoastaan ajatuksen: kuinka voisimme löytää hieman sitä rauhaa uudelleen, maailmassa, joka ei koskaan tunnu pysähtyvän?
Ilmoita mitä ajattelet. Tunnistatko tuon nostalgian vai näetkö sen täysin eri tavalla? Jaa mielipiteesi Facebookissa ja osallistu keskusteluun siitä, kuinka voisimme löytää tasapainon ärsykkeiden täyttämässä ajassa.
Onko tämä mielestäsi mielenkiintoinen artikkeli? Muista jakaa se ystäviesi ja perheesi kanssa Facebookissa!